”Mitä jää?” kyselee Mirkka

Laulaja Mirkka Paajanen haluaa kysellä, kuulla muiden ajatuksia ja herkistyy, kun puhuu perheen muutosta.

–Tuore ruoho paljaiden jalkojen alla, se oli jollain tavalla alkukantainen paratiisikokemus. Tästä ihminen on lähtenyt, tänne kuulun ja näin pitäisi olla useamminkin.

Mirkka Paajanen liittää paljon hyviä muistoja Kalajoen urheilukentän nurmikkoon. Hän on yleisurheillut lapsuutensa ja nuoruutensa. Muistojen suhteen kyseinen nurmikko on puhdas murheilta. Siihen liittyy nuoruuden ja lapsuuden vapautta ja huolettomuutta. Maalliset tai eksistentiaaliset ongelmat eivät koskeneet urheilukentän aluetta.

Virta on vienyt Paajasen muusikoksi ja Kalajoelta Helsinkiin. Soolouraa hän tekee nimellä Mirkka. Tällä hetkellä arkea värittävät muuttohommat ja asettuminen uuteen elämään.

Entinen koti on myynnissä, ja elämä on aloitettu talossa, jonka Paajanen toteaa toivottavasti olevan heidän perheensä koti seuraavat 15 vuotta. Muutto on kuitenkin osoittautunut odotettua isommaksi asiaksi: asunto ostettiin aikanaan järkisyistä, eikä se ollut varsinainen unelmakoti ulkoapäin, mutta se on ollut paikka, jossa Mirkka Paajanen on elänyt unelmaansa.

– Hämmentävää, kuinka muutto vei taas ytimeen siinä, mikä on tärkeää. Olen kahlannut läpi muistoja: siellä on leikattu veitsellä ja menty sairaalaan, puhallettu haavoja ja itketty, surtu, tapeltu, tultu vastaan ja rakastettu. Siellä talossa elettiin meidän perheen ruuhkavuodet, vuodet, joista on kuullut puhuttavan, mutta tajusi, että sanat ei yllä kuvaamaan sitä raivokkuutta, mitä niissä vuosissa on, Paajanen kuvailee.

He ostivat uuden talon eropariskunnalta, jolla oli kaksi pientä lasta. Paajanen muistaa ajan, jolloin hänkin pohti, että miten tästä selviää.

– Kaikkea voi käydä kaikille. On tavaton kiitollisuus siitä, että me selvisimme.

Hän pohtii, että heidän parisuhteensa selviämisen taustalla ovat olleet muun muassa samanlainen tausta ja sitä kautta yhteinen arvomaailma. Heillä on samanlainen ajatus ajankäytöstä, suunnasta, johon mennä ja miten kasvattaa lapsia, sekä siitä, millaisia valintoja pitää tehdä, jotta ydin pysyy kasassa. Ja samaan aikaan Paajanen tiedostaa, että parisuhteessa voi ajautua etäälle helposti ja huomaamatta.

– Mieheni on maailman paras sillanrakentaja. Haluan antaa hänelle paljon tunnustusta. Myös oman elämäni suurena ydinajatuksena on, että oppisin kuulemaan ja kuuntelemaan oikeassa olemisen tarpeen sijaan. Sen ympärille monesti tuntuu rakentuvan hyvinvointi parisuhteessa, että molemmat tulevat kuulluksi ja nähdyksi, hän pohtii.

Suojatun lapsuuden molemmat puolet

Kalajoella pääsi kaikkialle pyörällä, ja sen uskalsi jättää kaupan pihassa lukitsematta. Siellä Paajanen eli hyvin suojattua ja turvallista lapsuutta. Urheilukentän lisäksi tärkeitä paikkoja Kalajoella ovat vanhempien koti ja mökki.

– Omat vanhempani alkavat olla sen verran iäkkäitä, että kyllä Kalajoella käymisessä on paljon tiettyä luopumisen tematiikkaa. Ja tietenkin paljon hellyyttä.

Oma muuttokin yhdistyy Kalajoen ajatteluun. Paajasen ei ole koskaan tarvinnut fyysisesti luopua lapsuudenkodistaan. Hänen omat lapsensa sen sijaan luopuivat juuri. Mirkka Paajanen herkistyy kertoessaan, kuinka paljon ristiriitaisia tunteita ja luopumisen kipeyttä muutto herätti koko perheessä, varsinkin lapsissa.

Hän on kiitollinen monesta lapsuuden asiasta. Kalajoki oli hyvä paikka kasvaa, kentän laidalla oltiin hurraamassa tai konserteissa taputtamassa – Paajanen on kiitollinen ihmisille, jotka ovat lapsuudessa ja nuoruudessa tukeneet häntä. Toisaalta suojattuun lapsuuteen liittyy myös kääntöpuolensa. Kalajoki on niin sanotun Pohjanmaan raamattuvyöhykkeen ytimessä. Paajasen perhe on pikkuesikoislestadiolainen, rauhansanalainen. Helsingissä Paajanen kokee olevansa enemmän kotonaan. Lapsuudenmaisemissa saattoi olla hankalampi olo, jos ei ihan mahtunut tiettyyn malliin.

– Mitä suurempi kaupunki, sitä enemmän monenlaisia mahtuu joukkoon – sitä kautta erilaisuus lisääntyy.

Kyselyikäinen lapsi keskustelua laajentamaan

– Olen aina ollut vähän liian epäilevä Tuomas ollakseni ihan kotona Rauhan Sanassa tai missään herätysliikkeessä. Ne kysymykset ovat minussa aina olleet, mutta aina ei ole ollut mahdollista käydä niitä läpi. Koen, että nyt on aika käydä ja uskaltaa sanoa niitä ääneen.

Mirkka Paajanen on halunnut astua kauemmaksi uskonnollisuudesta. Hän huomasi, että monesti nuoruudessa oman pään sisäinen keskustelu pyöri minän ympärillä, siinä, pääseekö itse taivaaseen. Nykyään hän keskittyy mieluummin miettimään suhdettaan muihin ihmisiin ja sitä, miten palvelisi parhaiten taidoillaan muita.

– Olen niin vahvaan muottiin istutettu, että tuntuu, että Jumalallani oli yhteisön ääni. Tuntuu, että sen takia pitää riisua usko ja hengellisyys ihmisistä, jotta voi löytää, mitä jää, Paajanen kuvaa ja kysyy toimittajalta samaa kysymystä jumalakuvasta, johon hän juuri vastasi.

Jeesuksen hän näkee ristiriitaisena henkilönä, jota hän monella tavalla ihailee.
– Hänhän oli hirvittävän vallankumouksellinen, uskalsi kyseenalaistaa ja tehdä ravisuttavia tekoja. Kunpa osaisin itsekin kyseenalaistaa. Ja suostua ihmisen osaan, mihin hänkin Raamatun mukaan suostui. Jos vesi virtaa tähän suuntaan, on turha yrittää virrata toiseen suuntaan, Paajanen kuvaa oman osansa hyväksymistä.

Kuvaaja on saapunut paikalle ja Mirkka Paajanen kääntää vastauksen päätteeksi katseensa häneen:
– Mitä muuten mietit tästä? Saako kuvaajan ottaa mukaan keskusteluun?

Paajanen on tuttu kasvo Nojatuolikirkko-ohjelmasta ja Helsingissä järjestetyistä Pop-messuista. Hän toteaa joskus miettineensä, voiko antaa kasvoja ohjelmalle, kun käy itse hengellisiä pohdintoja läpi eikä tällä hetkellä allekirjoita kaikkea.

– Uskon, että kirkko on täynnä ihmisiä, joilla on kaikenlaisia vaiheita elämässä. Ajattelen, että jos ei kirkkoon mahdu kaikin tavoin ajattelevat, minne niiden pitäisi mahtua.

Hän toteaa kirkon olevan omanlaisensa kulttuuri, jossa on todella paljon hyvää, mutta jolle tekisi hyvää, jos seassa olisi räksyttävä rakkikoira tai kyselyiässä oleva lapsi, joka toisinaan voisi laajentaa todella hyvällä tavalla keskustelua. Keskustelu ei saisi lakata kirkon seinien sisällä.

Muiden tarinoita itse elettynä

Mirkka Paajanen julkaisi viime vuonna ensimmäisen soololevynsä. Aikoinaan hän on laulanut kristillisessä DadsHello-yhtyeessä, ja häntä on myös nähty ja kuultu lukuisten artistien, kuten Samuli Edelmannin, taustalla. Edelmannin viimeisimmälle levylle Paajanen kirjoitti valtaosan sanoituksista, ja parhaillaankin hän kirjoittaa lauluja itsensä lisäksi myös muille artisteille.
Toinen soololevy on valmisteilla ja Paajanen on saanut apurahoja musiikin tekemiseen. Seuraavalla levyllä hän haluaa palata enemmän laulaja-lauluntekijä-tyyliin. Hän ei tahdo tehdä jokaisesta laulusta singleksi sopivaa laulua, vaan luoda kokonaisuuden, johon mahtuu myös pienempiä biisejä. Levyä varten on jo paljon lauluja ehdolla. Toisaalta hän ottaa edelleen vastaan ideoita ja tarinoita.

– Parasta on, kun tarina ovat kuulijoiden omasta elämästä, hän toteaa.

Itseä ei voi olla kirjoittamatta lauluihin, mutta kaikki tarinat eivät tietenkään ole Paajasen omasta elämästä. Sen sijaan hän pyrkii elämään jokaisen tarinan itsensä kautta.

– Yritän saada itsessäni heräämään ne tunteet ja asettua toisen rooliin, Paajanen toteaa ja siteeraa Kari Hotakaista: ”Ihminen tarvitsee vain kaksi ominaisuutta. Mielikuvituksen ja kyvyn asettua toisen asemaan.”

– Joka päivä jonkun maailma romahtaa. Isoista draamoista ja häpeällisistä asioista vaietaan, se erottaa ihmisiä toisistaan sen sijaan, että niistä uskallettaisiin puhua, Paajanen toteaa.

Tieto lisää ymmärrystä

Paajanen odottaa mielenkiinnolla Kalajoen Evankeliumijuhlaa, jossa hän on esiintymässä. Laulajan mielessä pyörii kysymyksiä, kuten mitä häneltä odotetaan ja mitä hän voi sanoa. Toisaalta hän ei halua lähteä suodattamaan itseään. Jos jotain ei sano, se ei tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa. Hän haluaakin laulajana voida sanoa niitäkin asioita, joita ei aina ole saanut puhua.

– Ristiriidat ovat hedelmällisiä. Niiden pohjalta voi syntyä hyvää inhimillisyyttä toinen toisiamme kohtaan. Ymmärrystä.
Paajanen kertoo miehestä, josta hän oli lukenut Helsingin Sanomista. Tämä tummaihoinen mies soitti 80-luvulla bändissä, jossa oli hänen lisäkseen vain vaaleaihoisia. Vaaleaihoinen kuuntelija oli tullut keikan jälkeen kehumaan, ettei ole koskaan kuullut tummaihoisen miehen soittavan siten. Samalla hän oli myös kertonut, ettei ole koskaan keskustellutkaan tummaihoisen miehen kanssa, sillä hän oli Ku Klux -klaanin jäsen. Miehet ystävystyivät ja lopulta vaaleaihoinen mies erosi Ku Klux -klaanista. Hän oli ymmärtänyt, että tietämättömyys oli mahdollistanut hänen vihansa.

Samalla ajatuksella Mirkka Paajanen tahtoo elää. Aina pitää voida kysyä ”miksi”. Kyselevästä asenteesta Paajanen nostaa esimerkiksi uudella työpaikalla aloittaneen työntekijän, joka ei vielä tiedä, mistä asioista saa puhua ja keneltä saa kysyä tai keneltä ei. Kun uskaltaa kysellä, voi havahtua pohtimaan, miksi tavat ovat syntyneet ja ketä ne palvelevat.
Hän kärjistää hieman, kun kuvailee harmistustaan siitä, miten keskustelu hengellisissä piireissä usein päättyy.

– Joku perustelee: ”Koska Jumala on niin sanonut.”

Paajanen kannustaa haastamaan itseään pidemmälle kuin tuohon tuttuun fraasiin, vaikka se olisikin ihan relevantti perustelu. Keskustelua se ei kuitenkaan edistä.

Hän on huomannut läheisten poismenojen ja lasten kysymysten kautta, että tulee halu uskoa, että on jotain. Lohtu on asia, jota hän tahtoo lauluissaan välittää – että kyllä tämä tästä, kaikesta huolimatta. Elämään kuuluu kaikenlaisia asioita, mutta Paajanen toivoo, että eri vaiheiden keskellä löytäisi lohdun.

– Hengellisyys ja uskonnollisuus on kamalan kaunis lohtu. Mikä on sen kauniimpaa kuin lohtu. Ja toivo.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 13/18.