Mistä housusi kuluvat?

Kirkolliskokousviikko alkoi totutusti Turun Maarian kirkossa avajaismessulla maanantaina 8.11. Hyvä oli kuunnella piispa Seppo Häkkisen konstailematonta saarnaa. Varsinkin yksi kohta saarnassa jäi puhuttelemaan.

Piispa kertoi kahdesta papista, jotka olivat pitkään palvelleet seurakuntaa. He olivat myös jo useamman kerran joutuneet viemään pukunsa pesulaan. Siellä oli pantu merkille muuan seikka: pappien housut olivat kuluneet eri tavoin. Toisen papin housujen takamus oli kulunut. Takana oli paljon kokouksia ja palavereita. Toisen papin housut olivat kuluneet polvista. Tuo pappi oli usein polvistunut rukoukseen.

Piispa Häkkinen muistutti, etteivät hyvä hallinto ja rukous ole vaihtoehtoja tai kilpailijoita. Silti jäin miettimään, mihin – tai keneen – uskomme, kun kirkon asioita hoidamme. Tai kun olemme pettyneet kirkkoon tai vihoittelemme sille. Tai näemme kirkon elämässä rohkaisevia tai huolestuttavia kehityskulkuja.

Kun mannerlaatat liikkuvat ja niiden siirtymisen tuntee, en ainakaan minä voi olla uskomatta Jumalasta suuria ja ihmisestä kovin vähän. Taitaisi olla oire pahanlaisesta suuruudenhulluudesta luulla, että vaikkapa tämä kirkolliskokous saisi aikaan jotakin suurta iankaikkisuusperspektiivistä katsoen. En oikein jaksa uskoa siihenkään, että lopputulos olisi kovinkaan onnellinen, vaikka oma haavekuvani kirkosta toteutuisi – ja se on hyvin erinäköinen kuin kirkkomme nykytodellisuus.

Tämän aamun saarnaajan kertomus opetti siis kristityn ihmisen oikean paikan ja tärkeimmän tehtävän. On polvilleen menemisen paikka. Se on tärkeintä työtä kirkon puolesta. Siinä voit olla mukana sinäkin. Kunpa myös me tässä salissa tajuaisimme täydellisen riippuvuutemme Kirkon Herrasta ja hänen sanastaan. Ainakin muistutettu on ja moneen kertaan. Vaan miksi on ihminen oppimaton?