Missä kaikki ovat?

Teologi Olli-Pekka Vainio tutkii Nasan rahoittamana ihmisen paikkaa kosmoksessa.

New Jerseyn Princetonissa on aamu kello 8.00, kun suomalainen teologi Olli-Pekka Vainio vastaa Skype-puheluuni. Taustalta kuuluu tarhaan ja kouluun valmistautuvien lasten ääniä. Olli-Pekka itse valmistautuu työpäiväänsä osana Nasan rahoittamaa tutkimusryhmää, jonka tehtävä on tutkia astrobiologian yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Wikipedian mukaan astrobiologia on monitieteellinen tutkimusala, joka tutkii muun muassa elämän syntyä ja kehitystä, planeettakuntien olosuhteita sekä elämän mahdollisuuksia muilla taivaankappaleilla. Mutta että näin monitieteellinen?

– Nasan visioon on kirjattu tieteidenvälisyyden ihanne, ja siinä mainitaan myös teologia. Meillä oli viime viikolla vieraana astrobiologiainstituutin johtaja, joka itse on ateisti mutta joka sanoo, että kun 95 % maailman ihmisistä on jollakin tapaa uskonnollisia, niin ihmisen ymmärrystä maailmankaikkeudesta on tärkeää tutkia myös teologian näkökulmasta, Vainio kertoo.

Alun perinhän juuri filosofit keksivät muun muassa sen, että maapallo on pyöreä. Niinpä tieteenhistorian kannalta ei välttämättä olekaan mitään merkillistä siinä, että Helsingin yliopiston systemaattisen teologian dosentti ja lukuisten filosofiaa käsittelevien kirjojen kirjoittaja otti virkavapaata ja päätti omistaa vuoden Nasan projektille.

Tutkimusaihe on hyvin ajankohtainenkin. Mittausteknologian kehitys tekee nopeaa vauhtia yhä mahdollisemmaksi vieraan elämän havaitsemisen maapallon ulkopuolella, jos sellaista on havaittavalla etäisyydellä.

Miten uskonto suhtautuu ajatukseen maapallon ulkopuolisesta elämästä?

– Jotkin uskonnot ovat selvästi toisia paremmin sovitettavissa yhteen sellaisen ajatuksen kanssa, että muuallakin olisi elämää. Esimerkiksi mormonismiin se on suoraan kirjotettu sisään uskonnon pyhiin kirjoituksiin. Kaikista maailman uskonnoista mormonit olisivat ehkä kaikkein innokkaimpia ottamaan vastaan uutisen, että maapallon ulkopuolelta on löytynyt älyllistä elämää.

Kristinuskokin on Vainion mukaan yllättävän myönteinen tällaiselle mahdollisuudelle.

– Totta kai kristinuskossakin on tähän erilaisia kantoja. Jonkinlainen fundamentalismi ei ajatuksesta innostu, mutta meidän suomalaisten luterilaistenkin edustama protestantismin valtalinja ja katolinen kirkko suhtautuvat tällaiseen mahdollisuuteen periaatteessa positiivisesti.

Positiivisuus tarkoittaa Vainion mukaan sitä, että kristinusko ei todennäköisesti joutuisi uskontona valtavaan kriisiin, vaikka vieras elämä ottaisi meihin yhteyttä. Kristinuskon valtalinjan joustavuudelle on olemassa historialliset syynsä, jotka voidaan johtaa keskiajan kirkkoisien katsomuksiin. Itse asiassa kauemmaskin.

– Keskeinen prinsiippi on niin sanottu runsauden periaate. Se nousee platonismista, mutta jo varhaiset kirkkoisät kuten Augustinus (354-430 jKr.) hyväksyivät sen. Runsauden periaatteen mukaan Jumala on luonut asioita todella paljon, ei siis esimerkiksi vain vähimmäismäärää olioita vaan todella, todella paljon, ja myös sellaista, joka vaikuttaa meistä täysin tarpeettomalta ja vaaralliseltakin.

Keskiajalla Tuomas Akvinolainen (1225–1274) toistaa saman ajatuksen vielä sofistikoidummassa muodossa. Ja toden totta, kun katsoo keskiaikaista kirkkotaidetta, niin siinä kosmos on kuvattu täyteen mitä moninaisempaa mönkijäistä.

– Runsauden periaate on ollut taustaprinsiippi myös siinä, kun keskiajan filosofiassa on mietitty niin sanottuja mahdollisia maailmoja, jotka ovat edelleen mielenkiintoinen filosofinen ongelma. Samoin jo keskiajan teologiassa esimerkiksi kardinaali Nicolaus Cusanus (1401–1464) oli ensimmäisiä ajattelijoita, joiden mukaan muilla planeetoilla voi olla elämää. Eikä tässä ollut mitään uskonopillista ongelmaa. Kardinaalina Cusanus oli paavista seuraava.

Vainion mukaan populaarissa tiedekeskustelussa toistetaan edelleen suoranaisia myyttejä siitä, kuinka takapajuista kristillinen teologia keskiajalla olisi ollut.

– Helposti kerrotaan esimerkiksi, että kirkko varoitti matkustamaan liian kauas meritse, jottei vahingossa putoaisi maan reunan yli. Jo antiikin kreikkalaiset olivat kuitenkin todistaneet maan pallon muotoiseksi, eikä kirkolla ollut mitään syytä vastustaa tätä tieteen näkemystä.

Ehkä vieläkin merkittävämpi myytti liittyy kuitenkin ihmisen ymmärrykseen omasta paikastaan kosmoksessa, siis juuri siihen Vainion keskeisimpään tutkimuskysymykseen.

Olli-Pekka Vainio ja James Web -teleskooppi kuvattuna NASAn Goddard-tukikohdassa. Teleskooppi korvaa parin vuoden päästä Hubblen ja on yksi monimutkaisimmista laitteista, joita ihminen on koskaan rakentanut.

Galaksin ja aurinkokunnan
kultainen leikkaus

Avaruus on valtava, mutta se on yllättävän lähellä: Nasan määritelmän mukaan avaruus alkaa vain 80,5 kilometrin korkeudesta merenpinnasta mitattuna. Vaikka matka on kohtalaisen lyhyt, vähän pidempi kuin Helsingistä Riihimäelle, miehitettyjä avaruuslentoja lentoja ovat onnistuneet toistaiseksi tekemään vain kolme valtiota: Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina. Ja silloinkin kauimmillaan ainoastaan kuun pimeälle puolelle.

Tämä kuitenkin on muuttumassa. Miehitetyt Mars-lennot ja jopa sinne perustettavat yhdyskunnat ovat jo useiden yksityisten yritysten agendalla. Tai ehkä pitäisi puhua vielä enemmän yksittäisten teknoyrityksillään miljardööreiksi kasvaneiden yksittäisten kavereiden agendoista. Sellaisten kuin Teslan pääomistaja Elon Musk.

Miten avaruusmatkailun kehittyminen vaikuttaa ihmisen ymmärrykseen itsestään maailmankaikkeudessa?

Vainion mielestä ei välttämättä yhtään mitenkään. Eikä edes koko kristinuskon pitkän tradition näkökulmasta, sillä tähänkin liittyy sitkeä myytti kristinuskon takapajuisuudesta.

– Yleisesti puhutaan, että ennen Kopernikusta ja aurinkokeskisen maailmankuvan todistamista kirkko olisi ajatellut, että ihminen ja maa on kaiken keskipiste. Mutta keskiaikainen ihminen kyllä ajatteli, että hän elää ikään kuin jonkinlaisen kaivon pohjalla, josta hän katsoo ylöspäin ja näkee tähtiä siellä jossakin, mutta hän itse on täysin universumin periferiassa.

Tuon ajan ihmisillä yksi tapa hahmottaa maailmaa oli neljän peruselementin, maan, veden, ilman ja tulen, kautta: aineista kaikkein vähäarvoisin, eli maa, putoaa alaspäin. Maapallo on siis ikään kuin jonkinlaisen viemäriaukon päässä. Kaikkein arvokkaimmat, hienoimmat asiat, ovat siellä janan toisessa päässä.

– Tämän takia Dante sijoittaa maapallon keskukseen paholaisen. Eli se ei ole sattuma, se on seurausta tietynlaisesta metafyysisestä ajattelutavasta, joka kertoo, ettei ihminen kristinuskossa koskaan ajatellut olevansa kaiken keskuksessa.

Paitsi, että kristinusko on aina sijoittanut maan ja ihmisen kosmiseen periferiaan, myös maan ja avaruuden mittakaavan erot on ymmärretty oikeansuuntaisesti. Jopa Vanhan testamentin psalmit toteavat ihmisen mitättömyyden valtavan maailmankaikkeuden keskellä. Samoja teemoja toistetaan keskiajankin kirkkoisien teksteissä. Nykypäivään verrattuna meille on ainoastaan tarkentunut mittakaavaeron todellinen laajuus.

– Varhaiset laskelmat maailmankaikkeuden koosta olivat totta kai mittasuhteiltaan huomattavasti pienempiä, kuin mitä tiedämme kosmoksen nyt olevan. Mutta nämä laskelmat täytyy ymmärtääkin fenomenologisesta näkökulmasta, eli siitä, miten ihmiset ovat kokeneet maailmankaikkeuden. 1000–2000 vuotta sitten suurin osa ihmisistä ei juuri koskaan edes poistunut synnyinkylänsä läheisyydestä muuten kuin lähimpään kaupunkiin markkinoille. Jos sitten tällaiselle ihmiselle ilmoitti, että jokin etäisyys on 800 päivämatkan mitta hevosella kuljettuna, niin se tarkoitti hänelle suurin piirtein samaa kuin meille 100 valovuotta, eli aivan mahdotonta etäisyyttä täysin ymmärtää, saati ylittää.

Periferiassa oleminen ei itse asiassa astrofysiikan näkökulmasta ole ollenkaan huono asia. Usein eräänlainen periferia jopa tarvitaan elämän syntymiseen.

– Jotta elämää voisi syntyä, galaksissa ei saa olla liian lähellä keskustaa, koska siellä on supernovia ja mustia aukkoja. Aurinkokunnassa tällainen elämän mahdollistava vyöhyke taas on tietyn optimin matkan päässä tähdestä; sitä lähempänä vesi höyrystyy ja sitä kauempana vesi jäätyy. Tämä alue, jolla maa sijaitsee, on näistä näkökulmista juuri riittävän stabiili, jotta elämä voi syntyä. Tietyllä tavalla me ollaan eräänlaisessa kultaisessa leikkauksessa. Me emme ole keskellä vaan vähän sivussa, mutta se sivu on juuri se paikka, jossa elämä voi syntyä ja kukoistaa.

Elämää galaktisella Riihimäellä

Koon ja suhteiden miettimisen lisäksi ihmisen paikkaan maailmankaikkeudessa on myös eräänlainen tarinallinenkin näkökulma. Persoonalliseen Jumalaan uskovissa eli teistisissä uskonnoissa tuo tarina on hyvinkin mielenkiintoinen.

– Varsinkin teistisillä uskonnoilla on ajatus, että vaikka kosmologisesti olemmekin periferiassa, niin samalla olemme jollain tavalla Jumalan kiinnostuksen kohteita. Eli me olemme osa jumalallista kertomusta, josta kristillinen teologia ammentaa kielensä silloin, kun se puhuu ihmisen merkityksellisyydestä tai merkityksettömyydestä. Ja tällähän ei ole tieteen kanssa mitään tekemistä. Tämä on puhtaasti filosofinen näkemys.

– Jos tarkastellaan, miten Jumalan toiminnasta kerrotaan Vanhassa ja Uudessa testamentissa, niin hän on siellä todella kiinnostunut juuri periferioista. Hän valitsee Abrahamin, eli jonkun aivan tuntemattoman jätkän Kaldean Urista. Hän ei valitse Mesopotamian kuningasta vaan tällaisen kainuulaisen metsurin. Ja tämä on koko ajan toistuva kuvio Raamatussa: valitaan vähäpätöisiä tyyppejä, kuten Maria, ja paikkoja, kuten Betlehem, joka ei paikkana ole yhtään minkäänlainen keskus missään maailmanpoliittisessa mielessä. Vähän niin kuin joku Riihimäki.

Vainion mielestä juuri suunnaton kiinnostus periferioita kohtaan yhdistettynä runsauden periaatteeseen vaikuttavat keskeisesti kristilliseen kosmologiaan. Ja juuri nämä prinsiipit tekevät siitä melko joustavan. Tämän seurauksena kristinusko kykenee mukautumaan huomattavan erilaisiin kosmologisiin malleihin ilman, että siitä seuraa mitään erityisiä haasteita uskonnollisessa mielessä.

Jopa siihen, että jokin tyystin toinen elämänmuoto ottaisi meihin joskus yhteyttä.

Miksi universumi on hiljaa?

Haastatteluviikolla Vainio oli osallistunut tutkimusryhmässään keskusteluun niin kutsutusta Fermin paradoksista. Se kuuluu näin: jos pelkästään omassa galaksissamme on miljardeittain planeettoja, ja universumi on riittävän vanha siihen, että elämää olisi pitänyt syntyä jo joka puolelle, miksi emme vielä ole havainneet mitään muuta elämää kuin omamme?

Paradoksi on saanut nimensä fyysikko Enrico Fermiltä, joka aikoinaan esitti tämän kuuluisan kysymyksen: ”Missä kaikki ovat?”

– Ihmettelemme siis, miksi taivas on täysin hiljainen.

Paradoksiin on esitetty noin viisikymmentä erilaista ratkaisua. Vainio miettii ja valitsee niistä yhden, joka antaa hänestä paljon ajateltavaa myös kristillisen etiikan näkökulmasta.

– Elämää on hyvin voinut kehittyä muuallakin, mutta tiedämme elämän synnystä ja kehityksestä sen, että se perustuu yhtä aikaa altruismiin ja kilpailuun. Edistystä tapahtuu eniten aina silloin, kun ollaan äärimmäisen hankalassa kilpailutilanteessa. Se näkyy myös teknologian kehityksessä, esimerkiksi lentoteknologia tekee kvanttihypyn silloin, kun soditaan.

– Ainakin ihminen on tietoisena oliona siitä jännä, että juuri ne kognitiiviset kyvyt, joita muilla lajeilla ei ole, ovat sellaisia, jotka mahdollistavat sekä äärimmäisen hyödyllisen yhteistoiminnan muiden kanssa että sen, että voi tehokkaasti nitistää toisen.

Fermin paradoksin ratkaisu voi siis hyvinkin olla siinä, että tietoisia elämänmuotoja on tosiaan syntynyt, mutta ne ovat aina lopulta päätyneet tuhoamaan joko itsensä tai toisensa. Ja siksi emme ole kuulleet muista.

Jos ratkaisu on tämä, se ei enteile hyvää oman lajimme kannalta.

– Varsin yleisen arvion mukaan me olemme siirtymässä tällaiseen eksistentiaalisen riskin pullonkaulaan; seuraavat 150 vuotta ovat hyvin ratkaisevia sille, säilyykö ihmiskunta ylipäätään.

– Ainahan tietenkin voi tulla iso asteroidi, auringonpurkaus tai jokin muu, joka päättää pelin meistä riippumatta. Mutta nyt ensimmäistä kertaa lajimme historiassa ihmisellä on itsellään hallussaan sellaiset välineet, joilla elämä voidaan tuhota hyvin nopeasti ja tehokkaasti. Ja nämä välineet ovat meidän itse luomiamme.

Erityisesti tätä vasten meidän sietääkin pohtia paikkaamme ja merkitystämme kosmoksessa.

Vainion uusin kirja Hyveet. Johdatus hyveajatteluun (Viisas Elämä -kirjat) ilmestyi viime joulukuussa.

Teksti on julkaistu Sanansaattaja Extrassa 1/17.