Minun kirkkoni

Tänä maanantaina (14.5.) eläkkeelle siirtyvä arkkipiispa Kari Mäkinen piti viimeisen avajaispuheensa kirkolliskokouksessa. Hän valitsi aiheekseen tulevan syksyn seurakuntavaalien tunnuksen Minun kirkkoni. Puhe alkoi vitsillä: ”En aio asettua ehdokkaaksi. Mutta aion äänestää.” Sitten arkkipiispa jatkoi kuvailemalla sadan vuoden historiaa, sitä, kuinka sääty-yhteiskunnan hierarkkisesta järjestelmästä tuli monipuolinen toimija, joka on sekin saanut vaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta demokraattisine vaikuttamismahdollisuuksineen. Referoin puheen seuraavassa.

Kirkollinen sisäpiiri

Arkkipiispa totesi, että kirkossa on aina ollut aktiivinen sisäpiiri. Kiistaa on käyty siitä, kuka tuon sisäpiirin omistaa. Viime vuosisadalla vastakkain olivat herätysliiketaustaiset ja kansankirkollisesti suuntautuneet. Kuitenkin jokainen on sanonut: Minun kirkkoni. Molemmat viime vuosisadan todellisuudet ovat yhä läsnä. Ja arkkipiispa sanoi: Tämä on minun kirkkoni.
Puhuja kävi läpi historiaa isovanhempiensa kautta. Emma ja Paavo lukeutuivat herätysliikeihmisiin. Paavo oli rukoilevaisia. Hän taisteli sata vuotta sitten valkoisen Suomen puolella. Emma lukeutui evankeliseen liikkeeseen. Molemmat olivat vakuuttuneita siitä, että tämä oli heidän kirkkonsa. ”Tämän viime vuosisadan suuren linjan perinnön keskellä tunnen olevani täällä kirkolliskokouksessa. Täällä jatkuu kirkkokansan, tuon sisäpiirin sisäinen kiistely ulospäin aktiivisen kirkon sisällöstä ja omistajuudesta. Toisinaan, kun täällä puolustetaan opin ja uskon oikeaa järjestystä, tunnistan siinä jotain samaa kuin Paavon puolustaessa kristillistä elämänjärjestystä sata vuotta sitten. Kovuus ja armottomuus jättävät aina jäljen.”

Hiljainen kirkko

Mutta toiset isovanhemmat, Edla ja Jalmari, olivat vuonna 1918 hävinneellä puolella. Jalmari oli Hennalan vankileirilläkin, mutta selvisi hengissä. Heidän lapsensa kastettiin, heidän läheisensä siunattiin, mutta muuten papit olivat heidän elämästään kaukana, eikä uskosta puhuttu. Jos kirkossa joskus käytiin, osallistuminen oli vähäeleistä. Jalmari tosin pyysi ehtoollisen elämänsä lopulla. Mutta hän koki vielä näissäkin vaiheissa, että pappi katsoi ikään kuin ohi. Tätä Edlan ja Jalmarin joukkoa arkkipiispa kuvaili hiljaiseksi kirkoksi. Hän totesi, että sekin on hänen kirkkonsa.

Vierauden kokemus

Nyttemmin puhujan mukaan on tullut kolmaskin kerrostuma. Hän kertoi vanhasta traktorinmyyjästä, joka kävi tiloilla, kertoi suoraan, jos traktoria ei kannattanut ostaa, mutta joi vielä kupillisen kahvia. Kauppoja syntyi harvakseltaan, mutta luottamus kasvoi. Kun tilalla tarvittiin uutta työkonetta, tiedettiin, kehen otettiin yhteyttä. Sittemmin tulivat uudet, dynaamiset myyjät, myynninedistämiskampanjat, julkisuuskuvakampanjat ym. Vanha traktorinmyyjä tunsi vierautta muuttuneissa olosuhteissa. Sanoisiko vanha traktorinmyyjä kirkosta: Minun kirkkoni? Tämän kirkkosuhteen arkkipiispa nimesi vieraudeksi.

Arkkipiispa sanoi, että hän tuntee tässä ajassa samaa vierautta. Julkisuuskuvia voidaan luoda, dynaamisia ja myyviäkin olla, mutta luottamusta ne eivät synnytä. ”Minun kirkkoni on luottamusta tarvitseva ja etsivä kirkko”. Se on monen aineksen ja perinnön kirkko. Lopulta historia on aina monikerroksisempi ja ristiriitaisempi kuin voidaan kuvailla. Niin on nykyhetkikin. Lopulta jäljelle jäävät vain ihmiset, jotka tarvitsevat armoa. Tähän ajatukseen arkkipiispa myös päätti puheensa, kun hän onnitteli tulevaa seuraajaansa piispa Tapio Luomaa. ”Toivon että tulet uudessa tehtävässäsi nähdyksi ihmisenä omana aikanasi ja omalla paikallasi, ihmisenä Jumalan edessä niin kuin me.”

Mitä ajattelin puheesta?

Tuttuun tapaan lounaalla tuli palattua juuri kuultuun avajaispuheeseen. Mietimme pöytäseuralaisteni kanssa, mikä olikaan puheen viesti. Eiköhän se ollut tuo mahdollisimman erilaisten kirkonjäsenten kunnioittaminen ja vakavasti ottaminen. Kansankirkon moninaisuuden tunnistaminen ja tunnustaminen. Varoitus rajata kirkkoa vain aktiivisen sisäpiirin kirkoksi, puhumattakaan jonkun kiistapuolen omistamaksi kirkoksi.

Tässä on paljon sitä, mistä luterilainen tunnustus puhuu kirkosta ”sekalaisena seurakuntana” (corpus permixtum), jonka survominen yhteen muottiin on ihmiselle vähintään riskialtista puuhaa. Kirkkoon kuuluu tietty moninaisuus, ja kansankirkon olemukseen aivan erityisesti. Mutta sanoin ruokapöydässä senkin, että jos minun olisi jostakin syystä pitänyt antaa palautetta puheesta, olisin kysynyt, miten tämä ”minun kirkkoni” suhteutuu Kristuksen kirkkoon, Jumalan kansaan, pelastettujen ja ”uloskutsuttujen” joukkoon (ekklesia). Jotta puhe kirkosta olisi tasapainoista, on minusta pakko liittää alhaalta kasvavan kirkon rinnalle ja edelle usko ylhäältä annettuun Kirkkoon.