Ministeri kehotti äänestämään – ja niin minäkin

Tiede- ja kulttuuriministerit ovat viime aikoina vaihtuneet tiuhaan. Huomaan sen kirkolliskokousten tiistaipäivinä, kun ministeriö perinteistä tapaa noudattaen tarjoaa kirkolliskokoukselle kahvit. Niiden yhteydessä ministeri pitää puheen ja arkkipiispa vastaa.

Tänään vuorossa oli jo kolmas nykyisen hallituksen ”kirkkoministeri” Annika Saarikon ja Antti Kurvisen jälkeen. Tuore ministeri Petri Honkonen vieraili kirkolliskokouksessa lähes ensimmäisenä virkatehtävänään. Mieleen on viimeaikaisista ministereistä jäänyt, että jokaisella heistä on myönteinen ja omakohtainen kokemus kirkon toiminnasta. Joku on toiminut rippikouluisosena tai pyhäkoulunopettajana. Joku on nuoruudessaan kuunnellut gospelia ja kulkenut seurakuntanuorissa. Tämän päiväinen ministeri totesi olevansa ”tavallisen harmaa suomalainen, jolle usko kuuluu yksityiselämään”. Hän halusi kuitenkin sanoa, että usko on ollut hänen elämässään kantava voima. Hänelläkin oli isos- ja pyhäkouluopettajataustaa. Ministeri Honkosesta jäi edeltäjiensä tapaan mukava mielikuva.

Kirkkoministerin myönteinen suhtautuminen uskontoon yleensä ja evankelisluterilaiseen kirkkoon erityisesti ei ole samantekevää. Varsinkin nyt, kun kirkkolaki vielä hyväksytään tai hylätään eduskunnassa, seikalla on merkitystä. On arveltu, että nykyinen kirkkolaki on viimeinen, joka saa Suomessa eduskuntakäsittelyn ja ministeri Honkonen piti mahdollisena, että se ehditään käsitellä vielä näiden valtiopäivien aikana.

Puheenvuoronsa lopussa ministeri viittasi loppuvuodesta järjestettäviin seurakuntavaaleihin. Hän muistutti demokraattisen päätöksenteon merkityksestä ja kehotti ryhtymään sekä ehdokkaaksi että äänestämään. Arkkipiispa tarttui samaan aiheeseen vastauspuheessaan. Yksi keskeinen syy venäläisen yhteiskunnan rapautumiseen lienee piispan mukaan kansalaisyhteiskunnan ja demokratian vaientaminen. Siksi olisi hyvä, että mahdollisimman monet suomalaiset käyttäisivät ääntään ja siten vaikuttaisivat myös hengellisen yhteisönsä tulevaisuuteen.

Juttelimme kahvihetken jälkeen muutaman edustajan kanssa ”vaalipuheista”. Emme nähneet mahdollisimman korkeaa äänestysprosenttia arvona sinänsä. Ennemminkin tuntuu oudolta, jos ne, jotka eivät osallistu kirkon toimintaan eivätkä ole kiinnostuneita sen perustehtävän toteutumisesta, rientäisivät vaaleissa suurin joukoin ääntään käyttämään. Äänestysprosenttia voidaan yrittää kasvattaa keskittämällä vaaliohjelma jonkin yksittäiskysymyksen ympärille. Esimerkiksi liberaalin Tulkaa kaikki-liikkeen seurakuntavaaliohjelmasta voi ensimmäisenä kohtana lukea: ”Samaa sukupuolta olevilla pareilla on oltava mahdollisuus kirkolliseen vihkimiseen kaikissa seurakunnissa.” Muu osa vaaliohjelmaa painottuu samalla lailla sosiaalieettisiin, tasa-arvo- ja ympäristökysymyksiin. Esimerkiksi minun kaltaiselleni kristitylle ohjelman mukainen ”turvallisen tilan” seurakunta ei olisi turvallinen eikä kutsuva.

Seurakuntavaalit ovat siis tulossa ja vaaliin valmistaudutaan. Tämän pitäisi olla herättelemässä myös kirkkokansaa, joka uskoo avioliitosta ja kaikesta muustakin, niin kuin aina on Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan uskottu. Rohkaisen suostumaan ehdokkaaksi ja äänestämään, mutta en ensisijaisesti avioliittokysymyksen takia. Seurakuntamme ja kirkkomme tarvitsevat sellaisia päättäjiä, joiden sydämen asia on evankeliumi Jumalan armosta Kristuksessa Jeesuksessa. Emme tarvitse yhtään sellaista ehdokasta, jolle on vieras tunnustuksemme raamattuperiaate: ”Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.” Tätä ei ole tarkoitettu vain juhlavaksi lauseeksi. Kirkossa on ilmiöitä ja vaaleissa pyrkimyksiä, jotka eivät tämän ainoan säännön ja ohjeen arviota kestä. ”Minä kuulin Herran äänen sanovan: – Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi? Niin minä vastasin: – Tässä olen, lähetä minut!” (Jes. 6:8)