Miltä tuntuu, kun Maata Näkyvissä -festarit siirtyivät vuoden päähän?

Julkaisimme viime tiistaina tiedotteen, jossa kerroimme Maata Näkyvissä -festareiden siirtyvän vuodella eteenpäin. Tiedotteen jälkeen minulta on kysytty kymmeniä kertoja: Miltä nyt tuntuu? Kysymykseen on vaikea vastata, mutta hyvä että kysellään. Tulee semmoinen fiilis, että välitetään.

Ariel Neulaniemi kysyi tiistaina Radio Dein Toivon päivässä, kuinka helpottunut olo on vaikean päätöksen jälkeen. Tuohonkin kysymykseen oli hankala vastata. Olimme olleet Maata Näkyvissä projektipäällikkö Maaria Toskalan kanssa jo viikkoja aika varmoja, että festarit joudutaan peruuttamaan. Olimme myös päättäneet, että kerromme asiasta syyskuun alussa. Maata Näkyvissä -festareiden siirtäminen oli raskas ja kipeä päätös, jossa helpotus ei ollut tunteista ensimmäisenä eikä toisena. Tottakai koen helpotusta, ettei minun tarvitse ottaa riskiä nuoren seurakunnan terveyden puolesta. Vastuullisena nuorisotyöntekijänä, kasvattajana ja isänä en olisi ottanut sitä riskiä missään olosuhteissa; tästä syystä en kokenut helpotusta.

Koin ja koen edelleen eniten surua, hämmennystä ja murhetta siitä, ettei nuori seurakunta saa kokoontua yhteen iloitsemaan, pomppimaan, ylistämään ja hiljentymään Raamatun sanaa kuunnellen. Murehdin myös meidän huipun talkootiimin puolesta, joka oli taas varautunut laittamaan pitkin syksyä itsensä likoon. Tuolle väelle, talkoovastaaville, kerroimme asiasta pari päivää ennen julkistusta. Tiedän, että siinä porukassa tehdään festareita isolla sydämellä ja hiukkasen jännitin peruuttamisesta kertomista. Pettymys oli varmasti suuri, ja silti kaikki puhuivat kuin yhdestä suusta, että tämä on varmasti oikea ratkaisu. Liikutuin heidän kertoessaan, että hyväksymme ja kunnioitamme tätä päätöstä.

Hiukan olen harmissani myös omasta puolestani. En ole tippakaan syksyihminen. Pahin kaamosaika on lokakuun puolesta välistä marraskuun puoliväliin asti. Tällä ajanjaksolla olen saanut miettiä Maata Näkyvissä -festareita 27 syksyä peräkkäin. Tänä syksynä mietin jotain ihan muuta.

Mikä tuo lohtua, valoa ja toivoa tänä syksynä? Tähän kysymykseen löydän vastauksen tutusta osoitteesta. Peruutuksen äärellä voi märehtiä vaikka kuinka pitkään, mutta Toivon tuoja tulee aina samalta suunnalta. Olen saanut palautetta, että festarien ja muiden työhön liittyvien vaikeuksien jälkeen olen noussut jaloilleni aina yllättävän nopeasti. Tämä ei ole omaa ansiotani laisinkaan. Taivaan Isä on antanut voimansa ja rauhansa vaikuttaa niin, että vaikeina ja ihan pimeinä hetkinä lähipiiristäni on löytynyt ihmisiä ja Raamatun sanasta on tullut lohtua, joka on saanut vetämään verhot aamulla pois ikkunan edestä, olen noussut sängystä keittämään sakeaa ja tummaa aamukahvia. Uskon ja toivon, että näin tapahtuu tänäkin syksynä.

Festareiden talkoovastaavien palaveriin valmistautuessa käteni ja silmäni osuivat Raamattua plärätessäni Joonan kirjan viimeiseen lukuun. Joona kapinoi ja murjottaa Jumalalle, joka valmistaa jurottavalle profeetalle risiinikasvin auringon suojaksi. Seuraavana päivänä Jumala patistaa profeettaa liikkeelle, madot syövät risiinikasvin ja Joonalle sanotaan: Enkö minä säälisi ja armahtaisi tuota suurkaupunkia, sen ihmisiä ja eläimiä?

Samoilla tunnelmilla valmistaudumme erilaiseen syksyyn myös Sleyn nuorisotoimistossa. Iloitsen tiimistäni kun tapahtumia perutaan, turvallisuussäädöksiä uudistetaan, tapahtumia ja pienempiä juttuja suunnitellaan ja uuttakin luodaan. Keskiössä ovat uskollisen, Pyhän ja armahtavan Jumalan lupaukset. Niiden varassa olemme menneet tähän asti valmistetuissa askeleissa, ja siihen tahtiin, hyvään johdatukseen luottaen jatkamme myös eteenpäin.