Millaisella kirkollisella leimalla sinut on tatuoitu?

”Suomen ja Pohjoismaiden suurinta kristillistä nuorisofestaria järjestävä Sley tunnetaan naispappeuden vastustuksesta sekä seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksien vastustamisesta.” Näin alkoi suurehkon päivälehden haastattelu, kun sain jutun luettavakseni ennen sen julkaisemista viime vuoden Maata Näkyvissä -festareiden aattona.

Viestittelin toimittajalle, että ehkä meidät tunnetaan myös kasvatustyöstämme ja armollisesta sanomastamme. Totesin, että en myöskään vastusta seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia. Jutun alusta lievennettiin naispappeuden vastustamista ja siitä poistettiin seksuaalivähemmistön oikeuksien vastustaminen, ja olin tyytyväinen tähän torjuntavoittoon. Kävijämäärät tai armollinen sanoma ei kiinnostanut toimittajaa.

Näinä päivinä pitää olla erityisen tarkka siitä, mitä sanoo ja mitä ajattelee julkisesti. Jos avaat suusi ja olet jotain mieltä, sinuun lyödään leima sekunnissa – olet mielipiteestäsi riippuen liberaali, konservatiivi, fundamentalisti tai vähintäänkin fanaatikko ja friikki. Jos yrität perustella ajatuksiasi maalaisjärjellä tai varsinkaan kirkon tunnustuksella, se ei kiinnosta ketään.

Milloin minusta tuli konservatiivi?

Ihmettelen välillä tietäni henkilöksi, joka on konservatiivi ja fundamentalisti. Sain kotoani ohjeet, että jos sinusta riippuu, niin aina kannattaa olla ihmisten kanssa väleissä. Kodin oppien lisäksi kristillinen identiteettini rakentui Laukaan nuoressa seurakunnassa. Tässä keski-suomalaisessa maalaispitäjässä arvostettiin arvokkaita kristillisiä perinteitä sekä selkeää raamattuopetusta. Herätysliikkeiden vaikutus oli aika pientä. Körttejä ja lestadiolaisia Laukaassa oli jokin verran. Nuorisotyömme oli viidesläisyyteen kallellaan, kävimme Raamattuopiston adventtitapahtumassa, Kansan Raamattuseuran Löytöretki-tapahtumassa sekä Kansanlähetyksen nuorten herätyspäivillä. Myös Kirkon nuorisopäivät kuuluivat ohjelmaan. Evankelisia ei meidän porukoissa ollut laisinkaan. Ystäväni Tero Huvi kävi kesäisin kaveripiirin ihmetykseksi tyttöystävänsä ja anoppikokelaansa kanssa Evankeliumijuhlilla. Olimme kirkon keskivertokaartia.

Ensimmäisillä nuortenleireilläni kesäteologeina oli oman kylän poikia; Risto Vallipuro ja Simo Peura. Molemmat ovat tehneet pitkän uran kirkossa, jälkimmäinen piispana asti. Riparini jälkeen suurimpia esikuviani oli itseäni pari vuotta vanhempi, nykyinen kirkon digihirmu Juha Kinanen. Lähtiessäni opiskelemaan kirkon nuorisotyönohjaajaksi Suomen Raamattuopistolle samalle kurssille tuli toinenkin laukaalainen, Marjaana Kotilainen. Siinä vaiheessa nuoresta seurakunnasta oli paikkansa löytänyt myös yhteisöjen rakentaja, nuori herra Timo Pöyhönen. Nämä kirkkomme työntekijäkunnan tutut nimet kertovat, että pienehköltä paikkakunnalta ponnisti kirkkoa rakastava ja sitä palveleva porukka.

Puolenkymmentä vuotta seurakunnassa toimittuani siirryin Sleyn palvelukseen. Tässä kohtaa minusta tuli varmasti konservatiivi, vaikka en sitä vielä työhaastattelussa ymmärtänyt. Ensimmäisen työviikkoni loppupuolella soitin tutulle nuorisotyöntekijälle Kouvolaan ja kysyin, voitaisiinko siellä järjestää vuoden päästä Ruskaretki Raamattuun -tapahtuma. Kouvolasta näytettiin peukkua, ja sovimme palaverin seuraavaksi perjantaiksi. Edellispäivänä olin Lahdessa piirisihteeri Antero Rasilaisen kanssa. Antero oli kotoisin Kouvolasta ja hän ihmetteli kuullessaan, että olen menossa Kouvolaan sopimaan tapahtumasta. ”Tiedätkö, että siellä on naispappi nuorisotyössä? Et sinä voi, hyvä mies, järjestää nuorisotapahtumaa naispapin kanssa”, Antero sanoi. ”Miksi en?” ihmettelin. Kuule, useampi Sleyn työntekijä ja moni muu ei tykkäisi siitä”, Antero opasti kokematonta työntekijää. ”Eikö sinulta kyselty tästä asiasta mitään työhaastattelussa ja eikö sinua neuvottu, ettei Sleyssä voi toimia näin?” Antero jatkoi kyselyä hämmentyneenä. ”Ei kysytty naispappeudesta mitään, en tajunnut, että se on näin tärkeä asia”, totesin ihmettelevälle Anterolle.

Olen todella kiitollinen Rasilaiselle, nykyiselle Elyn toiminnanjohtajalle, tästä ja monesta muusta preppauksesta, jolla hän ajoi minua ansiokkaasti sisään herätysliikkeen maailmaan.

Mitä uskallan sanoa?

Miksi muistelen vanhoja asioita nyt syksyllä 2020? Ihmettelen, miten nopeasti minusta tuli aikoinaan konservatiivi, ja miten paljon kiltimpi mielipideilmasto tuolloin kuitenkin oli. Meno on muuttunut viime aikoina paljon rajummaksi. Tänään ei riitä, että sinut leimataan kuuluvaksi johonkin leiriin, nyt olet avointa riistaa leimaamisen sijaan myös lynkkaamiselle.

Iloitsin, että toissa viikolla vietettiin nuorisotyön viikkoa. Se ohitettiin kuitenkin mediassa ja julkisuudessa täysin. Samaan aikaan Pride-viikko sai taas huomiota ja palstatilaa kaikkialla. Kuten sanoin alussa; en vastusta seksuaalivähemmistön oikeuksia ja ymmärrän täysin, että tällainen viikko järjestetään. Sitä en ymmärrä, miksi seksuaalivähemmistön oikeuksien nimissä toimitaan kirkollisissa piireissä toisiaan kohtaan julmalla ja ikävällä tavalla.

En väitä, etteikö vikaa olisi meissä konservatiiveissakin, oman identiteetin torjuminen tekee varmasti kipeää aina. Tällä hetkellä olen kirkkomme nuorisotyöntekijänä ja kristillisenä kasvattajana oikeasti huolissani niistä nuorista, jotka jäävät yksin. Olen huolissani niistä nuorista, jotka leimataan seurakunta- tai herätysliiketaustansa tai Raamatun ihmiskuvasta nousevan periaatteensa takia vanhanaikaiseksi, rasistiksi, syrjijäksi ja friikiksi, jos he eivät halua heiluttaa sateenkaarilippua Pride-kulkueen rinnalla. Jos tämän päivän nuori haluaa ajatella, että Jumala loi meidät mieheksi ja naiseksi niin kuin Raamattu opettaa, hänen kannattaa olla koulun käytävällä tai kaveripiirissä hiljaa mielipiteensä kanssa. Tämä tuntuu ainakin minusta hiukka epäreilulta. Eikö näistä kipeistä ja hankalista identiteettiasioista voida keskustella kunnioittavasti, kohdaten ja toista kuunnellen niin, että Raamatullakin olisi keskustelussa oma paikkansa.

Kirkko toimii Sanan mukaan

Viime perjantaina korkein hovioikeus antoi kirkolle tärkeän mandaatin. Meillä on tässä eripuraisessa ja monenkirjavassa kirkossamme vielä Jumalan sanasta ja luterilaisesta tunnustuksesta nousevat säädökset, joita kirkon työntekijöiden ja kirkon jäsenten tulee noudattaa ja vaalia. Näillä eväillä toivon ja rukoilen, että nuori seurakuntakin saa hakea elämän eväitä ja ohjeita myös Jumalan sanan totuudesta. Jatketaan tätä matkaa yhdessä, toisiamme kuunnellen ja kunnioittaen. Kysellään Korkeimman johdatusta elämämme eri kuvioissa. Salaa toivon, ettei minuakaan leimata ihan pihalle kaikesta yhteiskunnassa ja kirkossamme, vaikka haen valinnoilleni pohjaa Raamatun sanasta, syön lihaa ja ajan dieselautolla. Ymmärrän, että minuun on tatuoitu konservatiivin leima jo syvälle, mutta toivon, että kirkossamme on tilaa minulle ja muille kaltaisilleni.