Miksi olen epäonnistunut sielunhoidossa?

Rouva O on Nakanon kaupungin järjestämän kuunteluryhmän vapaaehtoinen työntekijä. Toiminnan tarkoituksena on kuunnella hädässä olevia ihmisiä ilman varsinaista neuvon antamista tai ratkaisun osoittamista. Työtekijäksi pääsee haastattelun ja koulutuksen kautta. Hänen asiakaslistalleen kuuluu masennuksesta ja itsetuhoajatuksista kärsiviä, yksinäisiä ja ahdistettuja ihmisiä. He ovat varmasti tämän päivän yhteiskunnan peilikuva. Tunnin kestävät vastaanotot täyttyvät nopeasti ja uusia pyyntöjä tulee jatkuvasti. Tyytyvätkö asiakkaat pelkkään kuuntelemiseen? Rouvan mukaan he kaipaavat juuri sitä. Toisaalta tapaamisten jatkuminen on osoitus siitä, että itsetuhotekoon ei lähdetty. Usein tapahtuukin, että puhumisen kautta ajatus selkiintyy.

Suomi-kirkon seitsemän työvuoden aikana minulla on ollut yhteensä kymmenen sielunhoitoasiakasta niin, että tapaaminen pidettiin kasvokkain. Kolmen kanssa oli vain yhden kerran tapaaminen, muilla on ollut useampia. Näistä viisi olivat seurakuntalaisia, yksi ei-kristitty ja neljä toisen kirkon jäseniä, jotka miettivät kirkon vaihtamista. Nämä neljä kristittyä eivät valinneet Suomi-kirkkoa, kolme seurakuntalaista jätti Suomi-kirkon. Kaksi seurakuntalaista ja ei-kristitty henkilö ovat onneksi pysyneet vielä seurakuntayhteydessä.

Miksi kävi noin surkeasti? Minua hämmentää eniten se, että ainakin kolme, jotka lopulta jättivät Suomi-kirkon, aina kiittivät esittämistäni Raamatun lauseista ”halleluja!” meiningissä. Uskoin naiivisti, että Jeesus valloitti heidän sydämensä. Mitä sitten tapahtui? Se on suuri mysteeri. He vain ilmoittivat kylmästi hyvästi. Mikä vika sielunhoitotaidossani on?

Yliopistoaikanani yli kaksikymmentä vuotta sitten sielunhoidon kurssin perusoppikirja oli Irja Kilpeläisen ”Att höra och hjälpa”. Ehkä en suhtautunut siihen kovin omakohtaisesti. Saatoin ajatella itseäni enemmän julistajana kuin sielunhoitajana. Nyt muistelen, mitä opin ja sain aikaan harjoittelu- ja kesäteologityön aikana? Pyynnöstä ”kuuntelin” mummojen sinänsä mielenkiintoisia elämänkertoja, sain hartausvuorot pidettyjä hoivaosastossa, sairaalassa ja vanhainkodissa moitteettomasti. Sielunhoitotoiminta sanan varsinaisessa merkityksessä alkoi minulla täällä lähetyskentällä Japanissa. Erityisen haastavaa on ollut, kun asiakkailla on perheväkivalta- ja koulukiusaamisen uhritausta.

Tyttäreni Johanna suositteli minulle USA:n liittovaltiopoliisin entisen panttivankineuvottelijan, Chris Vossin kirjoittamaa kirjaa ”Never split the defference”. Vasta aloitin lukemisen, mutta heti silmiini osui kohta sympatian ja empatian erottelusta. Sielunhoitotilanteessa yritetään pitää tietynläistä etäisyyttä asiakkaaseen, ettei joutusi oman sympatiansa vangiksi, mutta se ei sulje pois tarkkaavaista kuuntelemista. Vossin pointti on, että empaattisen kuuntelemisen kautta on onnistuttu taivuttamaan rikollisia uhrin vapauttamiseen ja aseen laskemiseen. Siinä voi olla minulle avain.

Miten rouva O jaksaa niin raskaassa tehtävässään? Hänellä on tietysti palaverikeskusteluja muiden työntekijöiden kanssa. Lisäksi hänellä on henkilökohtainen Raamatun opetus, jonka minä ja Päivi pidämme hänelle joka toinen viikko. Hän on todennut saavansa siitä voimia työhönsä ja myös omaan elämäänsä. Hän on siis Raamatusta kiinnostunut ei-kristitty. Suuri rukousaiheenamme on, että opetuspiiri muuttuisi pikku hiljaa kasteopetukseksi.