Miksi kirkollisissa järjestöissä ei saa vapaasti viettää ehtoollista?

Keskiviikkoaamupäivällä täysistunnossa oli jotain sellaista, jota voi jo draamaksi sanoa. Käsittelyssä oli edustaja Hannu Kipon aloite, joka tähtäsi ehtoollisenvieton helpottumiseen jumalanpalvelusyhteisöissä. Monet tietävät liiankin hyvin, miten hankalaksi paikallisseurakunta voi halutessaan kirkollisten järjestöjen toteuttaman ehtoollisenvieton tehdä. Kuitenkin ehtoollinen on kristityn elämän ytimessä.

Yleisvaliokunta oli laatinut mietinnön aloitteesta, jolle perustevaliokunta oli antanut lausuntonsa. yleisvaliokunta esitti aloitteen raukeamaan jäämistä. Silti sekä minua että monia puheenvuoron käyttäjiä, mm. aloitteenlaatijaa itseään, ilahdutti molempien valiokuntien vakava paneutuminen aloitteeseen. Huoli oli yllättävänkin tarkasti kuultu. Toivottiin, että jo olevia mahdollisuuksia käytettäisiin. Keskeisessä asemassa ovat silloin varsinkin piispat, tuomiokapitulit ja seurakuntien kirkkoherrat.

Keskeinen syy aloitteen hylkäämiselle oli huoli kirkon yhteydestä ja villin meiningin lisääntymisestä. Toisaalta edustaja Soili Haverinen muistutti, että enemmän kirkon hajaannus näkyy siinä, ettei 90 % seurakuntalaisista juuri koskaan osallistu ehtoolliselle. Keskustelu oli muutenkin harvinaisen myönteinen Kipon aloitetta kohtaan. Edustaja Erkki Koskenniemi, joka oli muutaman muun kanssa jättänyt eriävän mielipiteen perustevaliokunnan mietintöön, muistutti, että kirkossamme on muutenkin vähennetty kontrollia pappien valvonnassa. Kastaa saa ja opettaa saa ilman, että pastori on jatkuvassa valvonnassa. Piispan kaitsennassa hän silti on: miten tahansa ei saa kastaa eikä opettaa, ja hyvä niin. Miksi ehtoollisenvieton kohdalla toimitaan toisin? Edustaja Sammeli Juntunen sanoi puheenvuorossaan, että Haverinen sai hänet miettimään asiaa uudelleen. Vaikkei hän itse jaa vanhaa virkakantaa, käytäntö osoittaa, että parokiaalisen kontrollin haitat alkavat jo olla hyötyjä suuremmat. Kirkkomme sisällä toimivat herätysliikejärjestöt ovat toimineet vastuullisesti eivätkä edistä villejä käytäntöjä. Juntunen ilmoitti siis muuttaneensa mieltään ja kannattavansa aloitetta.

Edustaja Marianna Juntti kannatti Juntusen esitystä aloitteen hyväksymisestä. Seurasi hetken hämmennys: aloitteen mukaan olisi pitänyt tehdä muutokset Kirkkojärjestyksen 2. luvun pykäliin 9 ja 10. Se taas ei käy tuosta vain – onneksi. Kirkkojärjestyksen muuttaminen vaatii monta käsittelyä ja 3/4 äänten enemmistön. Aloite olisi pitänyt lähettää takaisin yleisvaliokuntaan ja sieltä aikanaan ainakin lakivaliokuntaan, eikä siihen peliin haluttu lähteä. Tuskin temppu olisi ollut eduksi lopputulokselle. Aloite jätettiin raukeamaan. Silti olin iloisesti yllättynyt. En olisi uskonut aloitteelle näin ymmärtävää kohtelua.

Onko lopputulema silti: paljon poruja, vähän villoja? Toisaalta tietysti on niin. Silti entistä useampi tietää nyt, että kirkossa elää iso joukko sellaisia, jotka rakastavat kirkkoa, yrittävät rakentaa sitä mutta eivät löydä paikkaansa paikallisseurakunnan messusta. Syy ei ole lahkolainen ylpeys, vaan Jumalan sanaan sidottu omatunto. Nämä ihmiset ovat saaneet entistä enemmän hyväksyvää ymmärrystä monien kirkon pappien ja päättäjien parissa. Sillä voi hyvinkin olla merkitystä paikallistasolla ja joissakin tuomiokapituleissa. Siinä mielessä aloite ei ollenkaan ollut turha.