Mihin kirkkolaiva seilaa?

Maailman halki vyöryvät erilaiset megatrendit. Ne ovat koko yhteiskuntaa koskettavia kehityslinjoja, jotka koostuvat useista yksittäisistä ilmiöistä. Niitä analysoidaan myös kirkkolaivan märssykorissa. Tulevaisuusvaliokunta, millaisille vesille me seilaamme?

Kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunta tutkii kirkkoa ja yhteiskuntaa pitäen katseensa  tulevaisuudessa. Seuraavalla vuosikymmenellä odottavien kysymysten hahmottaminen jo hyvissä ajoin etäältä käsin ohjaa kirkon toimintaa jo nyt tässä hetkessä.

– Seuraamme paljon trendejä ja yritämme nyt analysoida sitä, mihin tämä maa ja kirkko ovat menossa. Naapurimaiden ja Euroopan kirkkojen tilanne ylipäänsä antaa meille paljon viitteitä siitä. Viron arkkipiispa Urmas Viilma sanoi jo pari vuotta sitten Suomessa vieraillessaan, että katsoessanne Viron kirkkoa te katsotte omaa tulevaisuuttanne. Hän tarkoitti tällä sitä, että maallistumiskehitys ja monikulttuurisuus tulee tekemään Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle saman, mitä neuvostovalta teki Viron kirkolle, tulevaisuusvaliokunnan jäsen ja Espoonlahden seurakunnan kirkkoherra Jouni Turtiainen kertoo. 

– Me tarkastelemme ensi vuosikymmentä tiiviisti, sillä muutokset tapahtuvat nopeasti ja kirkko ei tälläkään hetkellä ole sellainen, kuin millainen se oli vielä kymmenen vuotta sitten, Turtiainen jatkaa.

– Kaksi kolmannesta suomalaisista kuuluu yhä evankelis-luterilaiseen kirkkoon, Jouni Turtiainen muistuttaa. Kuva: Jani Laukkanen

Kaksi haastetta

Turtiainen näkee kirkkoa tulevaisuudessa odottavan kaksi suurta haastetta, joista toinen nousee sen sisältä ja toinen tulee vastaan ulkoa päin. Sisältä käsin kirkkoa haastaa tulevaisuudessa alati yltyvä polarisoituminen eli ääripäihin vetäytyminen.

– Se on havaittavissa esimerkiksi siinä, että ihmiset ovat kaivautuneet jo nyt entistä syvemmälle poteroihin. En muista, että kymmenen vuotta sitten olisi jaettu väkeä tällä tavoin liberaaleihin ja konservatiiveihin, mutta tänään se on ainoa jakolinja. Ja kysymys, jolla ihmisiä jaetaan on tietysti kysymys avioliitosta, Turtiainen analysoi.

Toiseksi kirkko joutuu seuraavalla vuosikymmenellä opettelemaan aivan uutta roolia siirtyessään yhä enemmän yhteiskunnan marginaaliin.

– Me varustaudumme siihen, että meidät poistetaan kouluista ja päiväkodeista ja muustakin julkisesta tilasta. Meidän täytyy kysyä, kuinka me näemme oman asemamme sitten, kun meillä ei ole enää samaa näkyvyyttä, mikä meillä yhteinäiskulttuurin aikana aiemmin ja vielä tänäkin päivänä yhteiskunnassa on.

Marginalisoitumiskehitykseen vaikuttaa myös alati kiihtyvä kirkon jäsenkato. Turtiaisen mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kannalta kriittinen piste odottaa 50 % kohdalla. Kun kirkkoon kuuluu enää puolet tai alle Suomen väestöstä, kirkko menettää monia nykyisin sen asemaan vaikuttavia tekijöitä kerralla.

– Se tarkoittaa sitä, että kirkon etuoikeudet napsitaan pois. Verotusoikeus saattaa lähteä, kuten myös monet muut valtion tuet. Sen jälkeen kirkko luetaan yhdeksi järjestötoimijaksi muiden joukossa ja avustuksia myönnetään yleishyödyllisiin tarkoituksiin hyvin tiukalla syynillä.

Turtiainen ei näe kuitenkaan tuon pisteen odottavan aivan lähitulevaisuudessa.

– Tällä hetkellä puhutaan, että ensi vuonna kirkon jäsenmäärä väestöön nähden tulee olemaan aika tasan 70 %. Se tarkoittaa kuitenkin vielä sitä, että kaksi kolmannesta suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Verrattuna mihin tahansa ei-katoliseen Euroopan maahan se on todella kova lukema. Uskoakseni viidenkymmenen prosentin pisteeseen menee aikaa vuosikymmeniä.

Vaikuttamista vai reagointia?

Jäsenkato ei vaivaa tulevaisuudessa kuitenkaan ainoastaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, vaan myös koko valtiota. 

– Kantaväestöä kuolee enemmän kuin syntyy. Väestön kasvun ainut pelastus tällä hetkellä on maahanmuutto. Samalla tavoin nuorten aikuisten jättäessä kirkon me todennäköisesti saamme uusia jäseniä maahanmuuton kautta, Turtiainen pohtii.

Tulevaisuusvaliokunta on analyyseissaan huomioinut myös mahdollisen kansallisen kriisin vaikutuksen kirkon jäsenkehitykseen.

– Sitäkin on pohdittu, että jos tulee jokin iso kansallinen kriisi, niin usein sellainen tilanne on hetkellisesti elvyttänyt kirkon jäsenmäärää. Sellaista ei kukaan tietysti toivo. Toivomme, että kriisi syttyisi ihmisten sydämissä ja he ymmärtäisivät, että he tarvitsevat elämäänsä Jumalan armoa ja anteeksiantamuksen evankeliumia. Tätä kautta toivomme ihmisten säilyttävän yhteyden kirkkoon ja sen jäsenyyteen.

Yhteiskunnassa ja järjestökentällä puhutaan paljon proaktiivisesta ja reaktiivisesta toiminnasta. Siis siitä, pyrkiikö jokin toimija vaikuttamaan ja muokkaamaan aktiivisesti ympäristöään, vai toimiiko se ikään kuin reagoiden ainoastaan muualta tuleviin ärsykkeisiin. Turtiaisen mukaan jokainen toivoo, että kirkko voisi olla edelleen proaktiivinen toimija, joka vaikuttaa ympäristöönsä.

– Liberaalipuolella se tarkoittaa sitä, että ollaan huolissaan ilmastonmuutoksesta ja tasa-arvosta, ja toistetaan samaa, mitä yhteiskunnassa poliitikotkin toistavat. Toinen proaktiivinen porukka on perinteiset herätysliikkeet ja kristityt, jotka ajattelevat, että kirkon on pidettävä kiinni omasta identiteetistään ja keskityttävä Kristus-keskeiseen julistukseen. Proaktiivinen toiminta tarkoittaa hyvin eri asioita erilaisille ihmisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.    

Mitä Jouni Turtiainen itse sitten ajattelee kirkon suhteesta ympäröivään todellisuuteen?

– Jos kirkosta tulee vain yksi poliittinen liike, joka ajaa samoja päämääriä kuin muutkin tässä yhteiskunnassa, niin mihin me kristinuskoa enää tarvitsemme? Kristinusko ei voi olla vain maailmanparannusjärjestelmä vaan ennen kaikkea sydämenparannusjärjestelmä, hän tuumii.

Lue lisää Sanansaattajasta 1/2019.