Menenkö metsään?

Loman jälkeisten pyykkikasojen keskellä mietin päämääriä ja tarkoituksia. Rakastan pyykinpesun tuoksua, lakanoiden ripustamista naruille, vastapestyjen paitojen tuntua. On suloista kävellä aamuvarhaisella pihatietä pitkin pesutupaan pyykkisäkki olalla. Tilan hiljaisuus ja tekstiilien kulkeminen käsien kautta pesukoneen uumeniin ovat parasta rauhoittumista. Voisin aloittaa pyykkiretriitit!

Pyykkäämisen sivutuotteet eivät kuitenkaan korvaa itse asiaa. Olisi lopulta aika turhaa kuulostella hiljaisuutta ja haistella pyykkipulveria saamatta ikinä puhtaita sukkia. Vuodevaatteiden heilumista tuulessa voisi toki seurata pesukonetta pyöräyttämättäkin, mutta kiva fiilis ei ehkä ihan jaksaisi kantaa iltaisin, kun pitäisi käydä kerta toisensa jälkeen nukkumaan likaisiin lakanoihin.

Ei tykkäämisessä ja viihtymisessä ole mitään pahaa. Tai siinä, että nauttii kokemuksista kaikin aistein. Mutta jos seuraa vaihtuvia fiiliksiään varauksetta, käy helposti niinkuin huolettomalle marjastajalle: Mustikoita on saatava aina vielä seuraavan mättään verran, eikä lopulta ole hajuakaan, missä vaiheessa polku hävisi näkyvistä.

Täyttäessäni lukuvuosikalenterini alkulehtiä yritänkin kysyä itseltäni: Mikä on tärkeää ja miksi? Mitkä asiat tekevät oikeasti hyvää itselleni ja perheelleni? Mitkä taas ovat niitä, jotka sinänsä ovat ihan kivoja ja kauniita, mutta eivät riitä täyttämään todellisia tarpeita? Entä onko elämääni valunut jotakin sellaista, joka on vaivihkaa vienyt minut ihan metsään?

Jospa tänä syksynä aloittaisin kaiken pyhästä, ihan konkreettisin valinnoin? Tiedän, että luontopolulla olen lähellä Luojaa, mutta puiden ja rantojen esteettisyys tai liikunnan aiheuttama endorfiiniryöppy eivät voi korvata leipää ja viiniä. Viihdyn museoissa taiteen ja historian parissa, mutta niiden tarinat riittävät kuitenkin vain virkistämään mieltä. Elääkseni tarvitsen ikuista sanaa.

Täytynee siis ottaa todesta erään papin lohkaisu: ”Muista pyhittää lepopäivä” ei tarkoita ihan samaa kuin ”muista levätä pyhäpäivä.” Toisin sanoen: Messuun mars! Puiden katveesta tai taiteesta voin nautiskella vaikkapa kirkkokahvien jälkeen.

Myös lepo on kyllä oleellista. Vaikka pidän rukousta yhtä tärkeänä kuin hengittämistä, on minun tunnustettava ihmisyyteni, painuttava illalla pehkuihin ja annettava Pyhän Hengen sanattomien huokausten jatkaa työtään öisin. Ja koska olen siinä vaiheessa uskaltanut jättää koko maailman Herran harteille, saatan jopa rohjeta jättää niille perheeni ja ystäväni. 

Pyrin siis ymmärtämään, ettei ole suurta hengellisyyttä uhrata luotua perustarvettani ja toimintakykyäni ”Jumalalle”. Ei myöskään ole (marttyyriuden katkeransuloisesta tunteesta huolimatta) valtavaa lähimmäisenrakkautta hoitaa toisten asioita yötöinä – ja olla jatkuvasti väsymyksestä äreä. Kalenteriin voi olla hyvä kirjata myös iltarauha ja yöuni.

Samaan tapaan käyn läpi perheajan ja työasiat. Mikä on lopulta oleellista, mikä pelkkää pyykkipulverin tuoksua? Entä jos pitämällä mieleni kiinni oleellisessa, saan puhtaiden lakanoiden myötä myös sen kaiken muun?

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 17/19.