Mediakuhinaa ja isoja kysymyksiä

Kirkolliskokouksen kevätistunto alkoi juuri Turussa kesäisissä tunnelmissa. Luvassa onkin hikinen viikko: Nelipäiväiseksi tiivistetty viikko sisältää varmaan ennätysmäärän täysistuntoja. Lopun edestä valiokuntatyö pitää huolen siitä, että epävirallinen keskustelu jää ruoka- ja kahvipöytiin ja saunan lauteille.

Asialista on pitkä, mutta isoja päätöksiä on tältä viikolta turha odottaa. Media tietysti kohisee tehdystä aloitteesta, joka johtaisi kirkon vihkimään myös samaa sukupuolta olevien liittoja. Läpimenon mahdollisuuksia aloitteella ei kaiken todennäköisyyden mukaan ole. Kirkolliskokouksen normaalikäytännön mukaan asia lähetetään valiokuntaan, nyt todennäköisesti perustevaliokuntaan. On erittäin epätavallista, että aloite tyrmätään ilman valiokuntatyötä, ja minun aikanani niin on käynyt vain kerran. Siksi asiaa pohditaan taas kerran, vaikka lopputulos on todennäköisesti tiedossa.

Merkittäviä muutoksia lupailisi viime kirkolliskokouksen asettaman tulevaisuuskomitean mietintö, jota valiokunnat ovat nyt käsitelleet. Alun perin tarkoituksena oli pienentää kirkon keskushallintoa. Mietintö sitä tuskin pienentää, mutta sen sijaan se ehdottaa eri kirkollisten elinten perusteellista myllertämistä niin valtakunnallisella kuin paikallisellakin tasolla. Komitea ei kuitenkaan edustanut kirkolliskokousta, vaan oli koottu valtaosin sen ulkopuolelta. Nyt kirkolliskokouksen oma tulevaisuusvaliokunta on listannut asiat, joita se haluaisi edistettävän. Eivät ne taida tehdä kesää eivätkä talvea. Hyviä asioita ja huonoja, ja niihin palaamme myöhemmin.

Iso kysymys kirkossa on muutoksen jähmeys ja hitaus. Kaikki hiukankin isommat asiat päätetään kolmen neljäsosan määräenemmistöllä, mikä on sinänsä erinomainen asia. Samalla se kuitenkin merkitsee, että muutokset ovat erittäin vaikeita. Muutokset voi estää liberaalisiipi ja konservatiivipuoli sekä monet erilaiset intressiryhmät.

Itse ydinongelmaan ei olla koskemassa. Kirkon hallinto on sekä paikallisella että valtakunnallisella tasolla pitkälti kopioitu kunnalliselta ja valtiolliselta puolelta. Se on erittäin raskas ja kallis, ja lisäksi näennäisdemokraattinen. Kato on vienyt sekä jäsenistä että maksajista yhden prosentin vuodessa, muutamassa vuosikymmenessä parikymmentä prosenttia. Se on rakenteita murtava kehitys. Sen voi sivuuttaa niin kauan, kun kyse on vain aritmetiikasta. Kun rahat loppuvat, muutos tulee välttämättä. Sitä eivät silloin tee kirkolliskokoukset eivätkä piispat, vaan konsulentiksi astuu euro ja muutokset tehdään budjetin valmistelussa ja pakon edessä. Kyse on siis siitä, annetaanko rakenteiden lahota paikalleen vai yritetäänkö niitä muuttaa suunnitelmallisesti. Tässä kohdin en ole kovin optimistinen.