Maskinaamat koolla

Kun asuu alueella, jolla koronatartuntoja vuorokaudessa kirjataan yleensä nolla, astuminen Turun kristillisen opiston juhlasaliin maanantai aamuna 10.8. oli eräänlainen elämys. Sekä vanhoilla tutuilla että uusilla valituilla ilme oli kuin junarosvoilla. Mitähän ilmeiden näkymättömyys merkitsee kanssakäymiselle?

Maskipakko tuskin oli yllätys. Sen sijaan pienenä yllätyksenä ehdimme saada viime viikon lopulla piispainkokouksen vastauksen kirkolliskokouksen pyyntöön toukokuulta 2018. Silloin toivottiin selvitystä, miten edetä syntyneessä pattitilanteessa, kun avioliitosta on kirkossa niin erilaisia käsityksiä. Piispainkokouksen paperin löydät täältä. Ennen tätä postia oletettiin jo, että ensimmäinen istuntokauden kokous saattaisi päättyä torstaina. Saa nähdä, pidetäänkö ”uuden” aiheen ilmettyä taas kuinka pitkät jatkoseurat.

Piispainkokouksen vastaus on minusta mielenkiintoista luettavaa. Nopea läpilukeminen osoittaa ainakin seuraavat asiat: 1) Kirkon yhteyttä käsitellään melko perusteellisesti. Todetaan, että se on lahja ja tehtävä, ja kerrotaan, mihin se perustuu. Kasteen asema yhteyden luojana korostuu. Sekin kerrotaan, että ”yhteyden tavoite ei ole kirkon jäsenten yhdenmukaisuus, vaan jakaantumisen ja hajaannuksen välttäminen”. Sen sijaan vähemmälle puheelle jää – ymmärrettävästi – keskeinen ongelmamme: yhteys on totta uskossa Kristukseen, ja tällä uskolla on tarkoin määriteltävissä oleva sisältönsä. Sanoohan Herra kastekäskyssään, että opetuslasten on opetettava noudattamaan kaikkea, mitä hän on käskenyt (Matt. 28:18-20). 2) Seuraavaksi luetellaan 90-luvun lopulta kirkon kannanotot avioliittokysymykseen. Niistä keskeisimpiä on kymmenen. – Vaikea hyväksyä ainakaan sitä väitettä, ettei kirkolla olisi avioliittokantaa. 3) Sitten piispojen vastaus hahmottelee kuusi erilaista etenemisvaihtoehtoa. Kaikista niistä on esimerkkejä maailmalla. Niistä tuonnempana. 4) Seuraavaksi piispainkokous arvioi näitä malleja, pohdiskelee pappien omantunnonsuojaa vihkimiskysymyksessä sekä miettii askeleita eteenpäin. 5) Mielestäni paperin parasta antia on kunnioittavan ja toisaalta epäasiallisen keskustelun tuntomerkkien paljastaminen. Hyödyllistä antia kaikkialla – ja siihen osaan taisi jo Hesarin politiikan toimituksen esimieskin myönteisesti viitata heinäkuun lopulla.

Piispainkokous toteaa rehellisesti: ”Parhaimmasta ratkaisusta on piispainkokouksessa erilaisia näkemyksiä, ja niiden sovittaminen yhteen on erittäin vaikeaa.” Ei se ihme olekaan. Kuudesta etenemismallista ensimmäisen mukaan ”Kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja vihkii tämän mukaisesti. Samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin liittyviä toimituksia (vihkiminen, siunaus, rukous) ei tunnusteta eikä toteuteta.” Kuudes malli puolestaan olisi tällainen: ”Kirkko on muuttanut käsityksensä avioliitosta sukupuolineutraaliksi ja vihkii tämän mukaisesti. Kaikkien pappien edellytetään sekä toimivan että opettavan tämän mukaisesti. Perinteisellä kannalla oleville ei säädetä oikeutta poiketa kirkon avioliittokäsityksestä eikä heitä vihitä pappisvirkaan.”

Malli 2 on kirkon nykyinen käytäntö. Avioliitto on miehen ja naisen välinen ja vihkimiset toimitetaan tämän mukaisesti. ”Samalla sillä on rinnakkainen toimitus, jolla halutaan vastata samaa sukupuolta olevien hengellisiin tarpeisiin.” ”Osalle piispoja malli 2 on ainoa mahdollinen vaihtoehto, toiset taas katsovat, että kirkkomme voisi siirtyä kohti samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä mahdollistavaa käytäntöä mallien 4 tai 5 pohjalta.” Arkkipiispa otti julkisuudessa kantaa malleihin: ”Olisin taipuvainen siihen, että kirkon kannalta olisi hyvä, jos ennen pitkään papeille suodaan oikeus vihkiä samaa sukupuolta, vaikka avioliittokäsitys säilyy entisellään.” Ymmärtääkseni tämä olisi piispojen paperin kolmosmalli. Realiteeteista käsin arkkipiispan kantaa on helppo ymmärtää, vaikkei sitä hyväksyisikään.

Kaikille ajatteleville ihmisille on selvää, että 4 miljoonan jäsenen kansankirkko on vaikeassa välikädessä. Minun tavallani uskoville on lisäksi harvinaisen selvää, että kirkolla on ylhäältä annettu avioliittokäsitys, josta se ei voi Herransa sanaa kieltämättä poiketa ja siksi näistä on turhauttavaa äänestää jokaisessa kirkolliskokouksessa. Mutta koska meille on annettu paitsi ”lahja”, myös ”tehtävä”, joudumme tässä ajassa hankalaan välikäteen, kun hallinto-oikeudet tekevät ratkaisujaan siitä, onko kapituleilla oikeus ryhtyä kurinpidollisiin toimiin vihkijöiden tapauksessa. Tästähän on jo Pohjois-Suomen hallinto-oikeus päätöksensä tehnyt. Äänestyksen jälkeen se päätyi siihen, ettei tuomiokapitulilla ollut oikeutta rangaista samaa sukupuolta olevan parin vihkinyttä pappia. Korkein hallinto-oikeus on kuulemma sekin jo tehnyt päätöksen asiassa, mutta kirjaaminen on kesken eikä sitä ole vielä julkistettu.

On äärettömän onneton tilanne, kun maallinen laki käytännössä ratkaisee kirkon asioita. Sitähän se ei tee, ellemme me anna sen niin tehdä. Itse avioliittoteologiaan juridiikka ei voi puuttua. Pitäisi jaksaa seistä muurinaukossa ja tunnustaa silloinkin, kun liikkumatila käy pienemmäksi. Myös piispojen ja pappien. Se, joka vihkii samaa sukupuolta olevan parin, kylpee ehkä yleisessä suosiossa ja saa taputuksia ”rohkeana ja ihmistä ymmärtävänä pappina”, mutta hänen edessään seisoo syyttäjänä kirkon muuttumaton usko. Sen vaaliminen evankelisluterilaisessa kirkossa on tälle uudelle konklaaville nyt annettu, erimieliselle ja naamioihin pukeutuneelle konklaaville. Mutta jos jokin ääni kirkossa vaikenee, silloin toinen ääni hallitsee kaikkea keskustelua ja päätöksentekoa. Niin kovin toivon, ettei meidän keskeltämme ikinä vaikenisi se ääni, ”niin kuin on kirjoitettu”. Sen uskon velvoittamana ja rohkaisemana täällä ollaan.