Maailmanlähetys ei ole enää valkoihoisten miesten asia  

Kristittyjen määrä eteläisellä pallonpuoliskolla kasvaa räjähdysmäisesti samaan aikaan kun Euroopassa kirkot ammottavat tyhjyyttään. Erityisen vetovoimaista on viime vuosikymmeninä ollut helluntailainen ja muu karismaattinen kristillisyys.  

Kahden valokuvan väliin mahtuu sata vuotta sotia, itsenäistyneitä siirtomaita, luonnonkatastrofeja, islamilaisen terrorismin nousua, Euroopan maallistumiskehitystä, herätyksiä perinteisillä lähetyskentillä.   

Kuvat ovat vuosien 1910 ja 2018 Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin konferensseista, joista edellinen pidettiin Edinburghissa, Skotlannissa ja jälkimmäinen Tansanian Arushassa. Ensimmäisen kuvan osanottajat ovat lähinnä länsimaisia miehiä, moni heistä hieman iäkkäämpi.  Sata vuotta myöhemmin maailmanlähetys näyttää innostavan eritoten nuoria afrikkalaisia, ja joukossa on myös paljon naisia.  

Sadan vuoden aikana kristikunnan painopiste on siirtynyt vauraasta pohjoisesta köyhään etelään. Vuonna 2022 kaksi kolmasosaa maailman kristityistä asuu muualla kuin länsimaissa. Vielä 1900-luvun alkupuolella, Edinburghin konferenssin aikaan 85 % kristityistä oli eurooppalaisia tai pohjoisamerikkalaisia.     

-Aasiassa kristittyjen määrä on kasvanut kaksi kertaa niin nopeasti kuin väestö, sanoi Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtaja Risto Jukko Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä.  

-Voidaan sanoa, että kristinuskosta on tullut ei-länsimainen uskonto, Jukko siteeraa hiljattain kuollutta tunnettua kirkkohistorioitsijaa Andrew Wallsia.  

Andrew Wallsin mukaan länsimainen kristinusko on ollut melkein kahden vuosituhannen ajan kauttaaltaan kreikkalaisen filosofian ja roomalaisen lainkäytön läpitunkemaa.  Länsimaissa ei myöskään vielä oikein ymmärretä, mitä tulee tapahtumaan, kun kristillinen usko saa yhä enemmän afrikkalaisia, aasialaisia ja eteläamerikkalaisia kulttuurisia piirteitä.   

Samaan aikaan, kun eteläisellä pallonpuoliskolla kirkot täyttyvät, Euroopassa niitä joudutaan jäsenmäärien laskiessa myymään.  

– Kirkkojen jäsenmäärä vähenee tasaisesti kaiken aikaa. Suomessa kastettiin vuonna 2020 luterilaisen kirkon jäseniksi vähän yli puolet vastasyntyneistä, Jukko kertoo.  

Euroopassakin moni uskoo silti vielä Jumalaan. Viime vuonna Ranskassa tehdyn gallupin mukaan uskonnollisia ihmisiä on – hieman yllättäen – eniten suurissa asutuskeskuksissa, esimerkiksi Pariisissa. Ranskassa Jumalaan uskovia oli eniten muslimien ja evankelisten herätyskristittyjen keskuudessa, vähiten taas katolisten ja perinteisten protestanttien joukossa.   

Karismaattinen kristillisyys kasvaa 

Globaalin etelän nopeimmin kasvava kristinuskon suuntaus on helluntailaisuus ja muut karismaattiset suunnat.  

-Helluntailaisuus on kasvanut neljä kertaa nopeammin kuin mikään muu kristinuskon suunta, Risto Jukko sanoo.   

-Arviolta joka neljäs maailman kristitty on helluntailainen tai kuuluu karismaattiseen seurakuntaan, joka kolmas afrikkalainen on helluntailainen tai karismaattinen kristitty, hän luettelee.  

Helluntailais-karismaattisen kristinuskon vetovoima Euroopan ulkopuolella saattaa selittyä sen kokemuksellisella luonteella, joka sopii yhteen esimerkiksi afrikkalaisen maailmankuvan kanssa.  

-Länsimaissa luotetaan järkeen, tieteeseen ja teknologiaan ja tehdään tiukka erottelu materiaalisen ja hengellisen välillä. Valistuksen vaikutusta on, että tutkimme asioita itsestämme erillisinä, Risto Jukko sanoo.  

-Afrikkalaisessa kulttuurissa ajatellaan lähtökohtaisesti yliluonnollisen kautta ja yhteyttä yliluonnolliseen haetaan erilaisten rituaalien ja kokemusten avulla. Afrikkalaisessa kulttuurissa yhteys hengellisen ja materiaalisen välillä on joustavampi ja hengellisten asioiden nähdään kuuluvan myös materiaaliseen maailmaan.  

Etelän kristillisyyden ilmenemismuodot saattavat länsimaisista kristityistä tuntua vierailta, muuttuneilta ja jopa vääristyneiltä.  

-Globaalissa etelässä oppi ei ole niin korostunut kuin meillä, ei edes luterilaisella puolella, Jukko toteaa omiin kokemuksiinsa viitaten.  

Risto Jukon mukaan länsimaisten kristittyjen on vaikea luopua Eurooppa-keskeisyydestä ja ”valistuksen silmälaseista” arvioidessaan eteläisen pallonpuoliskon kristillisyyttä.   

Hänen mielestään Euroopassa tulisi kuitenkin lakata ajattelemasta, että ”vain meidän kristinuskomme muoto on oikea, ottakaa se”.     

Paluu marginaaliin  

Länsimaiset kristityt joutuvat kosketuksiin ei-eurooppalaisen kristillisyyden kanssa esimerkiksi maahanmuuton kautta.   

-Vuoden 2015 jälkeen Eurooppaan tulleista maahanmuuttajista arviolta kaksi kolmesta on ei-länsimaisia kristittyjä. Mitä heille tapahtuu? Miten heidän uskontonsa voi näkyä sekulaarissa Euroopassa? Ovatko kirkot hereillä? Auttavatko ne heitä integroitumaan paikalliseen kristittyjen yhteisöön ja yhteiskuntaan? Jukko haastaa.   

Monet kristityt muuttavat Eurooppaan vainojen keskeltä, ja vaikka kristillisen uskon vaikutus kolmannessa maailmassa kasvaa jatkuvasti, moni on tottunut elämään vähemmistössä. Risto Jukko pohtiikin, voisivatko maallistuvassa Euroopassa elävät kristityt ottaa oppia kristinuskon historian ensimmäisistä vuosisadoista, jolloin koko kristillinen usko oli marginaalissa.   

-On hyväksyttävä, että kirkon monopoliaika on ohi. Perinteisten seurakuntien pitää oppia näkemään itsensä ei vain hallintoyksikköinä, vaan entistä enemmän hengellisinä yhteisöinä, jotka pitävät huolta jäsenistään, auttavat kasvamaan hengellisen elämän harjoittamiseen ja juurtumaan kristilliseen uskoon.   

-Kirkoissa tarvitaan sekä hyvää teologiaa että hyvää apologiaa, hän sanoo.  

Risto Jukon mukaan seurakuntien tulisi päästä irti ”kaikki käy” -ajattelusta ja varoa täydellistä sulautumista yhteiskuntaan.   

-Kirkkojen ei tule pitää kristillisenä mitä tahansa. 

Toisaalta Jukko pitää myös eristäytymistä ja sisäänpäin kääntymistä vääränä tienä.  

-Kirkkojen tulee varoa sellaisen hengellisyyden kehittämistä, joka tekee syvän ja kuilun kirkon ja yhteiskunnan välille.   

Matteuksen evankeliumin 13. luvussa Jeesus puhuu vertausten kautta taivasten valtakunnasta. Taivasten valtakuntaa verrataan peltoon kätkettyyn aarteeseen ja kallisarvoiseen helmeen. Risto Jukon mielestä kirkkojen tulisi olla samalla tavalla sitoutuneita sanomaansa kuin aarteen löytäjä, joka meni ja myi omaisuutensa ostaakseen aarteen itselleen. Olihan hän löytänyt kaiken, mitä tarvitsi.