Maahanmuuttajien uskonnonvapaudesta

Käsikirjavaliokunnan – siis sen, jossa istun – vaikeimpia tehtäviä tällä istuntokaudella on ollut laatia mietintö aloitteesta, joka koskee uskonnonvapauden toteutumista maahanmuuttajien parissa. Asia on poliittisesti arka ja mietintöä voidaan lukea monenvärisin silmälasein. Hyvin pian leimahtavat intohimot, joissa puhutaan niin ihmisarvosta, uskonnoista, kulttuurisidonnaisista tavoista kuin suomalaisesta identiteetistäkin.

Mietintöä sorvaillessamme en ole voinut olla ajattelematta niitä tilanteita, joihin olen päässyt tutustumaan. Tarkoitan turvapaikanhakijoita, jotka ovat kääntyneet Suomessa tai Saksassa kristityiksi ja joutuneet vastaamaan vakaumuksestaan maahanmuuttoviranomaisten edessä. Monet heistä ovat saaneet hylkäävän päätöksen. Viranomaiset joko eivät ole vakuuttuneet heidän uskonsa aitoudesta tai sitten arvioivat lähtömaan olevan heille turvallinen. Näin siitä huolimatta, että nämä nuoret kristityt ovat jo saaneet entisiltä yhteisöiltään raakoja uhkauksia. Myös tappouhkauksia.

Käsikirjavaliokunnan resurssit ja asema eivät anna mahdollisuutta viranomaistoiminnan kriittiseen arviointiin. Mieletöntä olisi ryhtyä sellaiseen kevyin perustein; on eri asia kirjoittaa asiasta yksityishenkilönä. Lisäksi tehtävänantoon sisältyy paljon muutakin kuin turvapaikkaoikeuskysymykset. Kysymys on kaiken kaikkiaan maahanmuuttajien uskonnonvapauden toteutumisesta Suomessa.

Myönnän suoraan, että mietintömme on edellä mainituista syistä aika ympäripyöreä. Siksi pitää lukea myös rivienvälit. Mietinnön ponsissa todetaan mm. näin: ”Pyytää kirkkohallitusta vahvistamaan viranomaisyhteistyötä uskontorauhan edistämiseksi perustuslain, uskonnonvapauslain ja yhdenvertaisuuslain pohjalta”; ”Pyytää kirkkohallitusta etsimään seurakuntien kanssa keinoja puolustaa ja tukea kaikkien oikeutta kääntyä tai olla kääntymättä uskontoon,” sekä ”Pyytää kirkkohallitusta vahvistamaan uskontodialogin ja uskontolukutaidon avulla uskonnonvapauden käytännön toteutumista kaikkien uskontojen ja katsomusten kannattajien keskuudessa.” Aloitteen tekijät kertoivat olevansa tyytyväisiä työhömme, mikä tietysti tuntuu mukavalta.

Mietinnön laatimisessa koin erityisen vaikeaksi mielen pohjalla läikehtivän kysymyksen, mihin oikeasti edes voimme vaikuttaa. Voimme tietysti antaa jo nyt kuormitetulle kirkkohallitukselle kaikenlaista tehtävää ja olla sitten tyytyväisiä, mutta se olisi itsensä pettämistä. Eihän kyse ole siitä, että jokin projekti käynnistetään, vaan siitä, että ihminen saa vapaasti ja avoimesti elää sille, mikä on tullut hänen elämässään kaikkein tärkeimmäksi. Jos julkisoikeudellisena yhteisönä emme voisikaan ottaa yksittäisiin tapauksiin kantaa, meidän kristittyjen ja varsinkin kaitsijan virkaan asetettujen on tehtävä niin silloin, jos vääryys huutaa taivaaseen asti. Viime kädessä katse kääntyy yksittäisiin kristittyihin, siis meihin. Ai kenen katse? Hänen, joka sanoo Matteuksen 25. luvussa: ”Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. … Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”