Yksi mies, monta jälkimainetta: riepoteltu Luther

Elisa Heikkilä

”Seitsenpäinen Luther”oli Martti Lutherin aikalaisvastustajan Johannes Cochlaeuksen Lutherille antama haukkumanimi ja yritys mustamaalata Luther Ilmestyskirjan pedoksi. Seitsenpäinen Luther on myös Kauko Pirisen 1980-luvulla kirjoittaman Luther-kuvia käsittelevän teoksen nimi. Eikä syyttä. Jos Lutherille voitiin elinaikanaan vastustajiensa piirissä antaa seitsemät eri kasvot, on tilanne reformaation 500-vuotisjuhlan lähestyessä jo karannut täysin käsistä. Sukupolvet ja kulttuurivirtaukset toisensa perään ovat uudelleentulkinneet Lutherin persoonaa ja merkitystä, ottaneet hänet omakseen tai asettuneet häntä vastaan. Seitsemät eri kasvot eivät taida riittää alkuunkaan.

Martti Lutherin jälkimaineiden jäljittämisessä keskityn ennen kaikkea historiaan, menneeseen maailmaan. Jokaiselle ajalle (ja kulttuurille) tyypillistä on, että tietyt ajatusmallit koetaan luonnollisiksi, vaikka ne eivät sitä muille aikakausille olisikaan. Tällaiset tiedostamattomasti itsestäänselvinä pidetyt mallit selittävät osaltaan eri aikojen Luther-kuvia ja sitä miksi kulloinkin on painotettu tiettyjä piirteitä. Erityisesti vanhempia Luther-kuvia on vaikea ymmärtää oikein nykyajasta käsin, jos ajattelun taustaa ei tunne. Siksi osa tekstistä on omistettu lyhyille käsiteltävien aikakausien ajattelun kuvauksille.

Puhdasoppisuus

Puhdasoppisuuden aikaa, 1600-lukua, leimasi itsestäänselvyytenä eräänlainen kaitselmusajattelu. Se oli maailmanselitysmalli, joka korosti Jumalan kaitselmusta, huolenpitoa ja kaikkitietävyyttä. Jumalalla oli kaikki langat käsissään, hän ohjasi kaikkien elämää. Jumala ei aiheuttanut pahoja asioita, vaikka salli joskus niiden tapahtumisen. Sen sijaan Jumalan ajateltiin johtavan pahoistakin tapahtumista hyvän lopputuloksen. Elämää, niin menestystä kuin vastoinkäymisiä, tulkittiin tästä näkökulmasta. Vanhan testamentin hahmot ja Israelin kansa olivat hyvin voimakkaasti läsnä kristillisyydessä. Niitä verrattiin omaan kansaan ja omiin olosuhteisiin. Niiden kautta voitiin nähdä miten Jumala oli toiminut ennen ja miten hänen ajateltiin toimivan edelleen.

Luther ja reformaatio nähtiin tässä yhteydessä jumalallisena väliintulona: Jumala lähetti Lutherin tuomaan muutoksen aikaan, jota hallitsi vääryys ja evankeliumin hämärtyminen. Puhdasoppisuuden ajan kontekstissa Lutherin persoona ei ollut kiinnostuksen kohteena, vaan pikemminkin Luther nähtiin osana Jumalan suurta suunnitelmaa. Hänestä käytettiin, kuten jo edellisellä vuosisadalla, nimityksiä suuri Jumalan mies, profeetta, uusi Elia, apostoli ja jopa Ilmestyskirjan evankeliumia julistava enkeli (Ilm. 14:6). Nimitykset saattavat vaikuttaa nykyihmisen näkökulmasta liioittelevilta, mutta osoittautuvat ymmärrettäviksi ja jopa loogisiksi edellä esitetyn, ajalle tyypillisen ajattelun valossa. Nimitykset eivät kohdistuneet niinkään henkilöön, vaan tehtävään.

Luther nähtiin Jumalan kaitselmuksen näkökulman lisäksi myös hyvin vahvasti luterilaisen opin kautta, Kauko Pirinen onkin ehdottanut että Lutheriin suhtauduttiin puhdasoppisuuden aikana kuin kirkkoisään: vastaavalla kunnioituksella ja etäisyydellä. Toisaalta Stolt ja Aurelius kertovat, että Lutherin tekstejä luettiin huomattavalla kriittisyydellä Ruotsissa. Tämä näkyy myös Lutherin tekstien käännöksissä, esimerkiksi Lutherin Raamatun kirjojen esipuheita muokattiin tyylillisesti ja sisällöllisesti ja Ilmestyskirjan esipuhe jätettiin kokonaan pois. Ruotsalaisen reformaation luonne oli kuitenkin poikkeava verrattuna muihin luterilaisuuteen siirtyneisiin alueisiin: Kustaa Vaasa otti Lutherin paikan reformaatiokertomuksessa Jumalan lähettämänä suurmiehenä, Lutherista ei juuri puhuttu ja Lutherin nimi häivytettiin lähes kaikkialta, jopa joistain hänen ruotsiksi käännetyistä teoksistaan. Suurimpana poikkeuksena oli Vähä katekismus, sen kautta Lutherin nimi pysyi ihmisten tietoisuudessa laajoja kansankerroksia myöten.

Pietismi

Uusia sävyjä Luther-kuvaan toi pietismi. Henkilökohtaista hartaudenharjoitusta, uskon omakohtaisuutta ja kristillistä elämäntapaa korostanut virtaus syntyi luterilaisen kirkon sisällä Philipp Jakob Spenerin kirjoitusten pohjalta 1600-luvun loppupuolella. Ruotsiin se tuli 1700-luvun alussa, Venäjän Tobolskissa vuosia sotavankeina viettäneiden karoliinien, ruotsalaisten sotilaiden, kautta, jotka olivat poikkeuksellisissa oloissaan ryhtyneet etsimään lohtua ja vastauksia hengellisestä kirjallisuudesta.

Pietismin kulta-aikaan, 1700-luvulla, ihmisten maailmankuva oli hyvin samankaltainen kuin aikaisemminkin, Jumalan kaitselmuksen näkökulma oli edelleen itsestäänselvä elämäntulkintamalli. Pietistien maailmankuva ei poikennut merkittävästi tästä, mutta jotain kuitenkin muuttui. Kuvaan astui ajatus uskon sisäisestä tuntemisesta. Pietismi oli tässä mielessä harppaus kollektiivisesta, ulkoa ohjatusta hengellisyydestä kohti yksilöllisen kokemuksen ja aktiivisuuden korostamista. Yksilökeskeisten piirteiden ilmaantuminen ei kuitenkaan tarkoita, että pietistien tai kenenkään muunkaan maailmankuva olisi kerralla muuttunut dramaattisesti.

Luther-kuvaan pietismi vaikutti siten, että myös Lutherin persoona tuli tulkintojen kohteeksi. Kun Luther puhdasoppisuuden aikaan oli ollut suuri Jumalan mies, oli pietismin Luther uskonveli. Luther oli ennen kaikkea raamatunselittäjä ja opettaja, hengenlahjoissaan suuri, mutta kuitenkin erehtyväinen ja puutteellinen ihminen. Lutherin auktoriteetti opettajana oli uudestisyntyneen kristityn auktoriteetti, hän tiesi mistä puhui, koska Kristus oli ilmestynyt hänelle ja Pyhä Henki vaikutti hänen kauttaan. Luther oli siis pitkälti samalla viivalla muiden uudestisyntyneiden kristittyjen, esimerkiksi Spenerin, kanssa.

Pietismi syntyi osin vastailmiönä puhdasoppisuuden oppikeskeisyydelle. Keskeinen piirre olikin huomion siirtäminen arkiseen elämään. Tärkeää oli uskon näkyminen kristityn elämässä. Jako hengellisiin, uudestisyntyneisiin ihmisiin ja lihallisiin ihmisiin oli pietistisessä ajattelussa tyypillinen. Luther oli tästä näkökulmasta joillekin ongelmallinen hahmo, sillä hänen luonteensa ja elämäntapansa eivät täyttäneet kaikkien tarkkoja hurskauskriteerejä. Hänhän oli harrastanut surujen ja melankolian karkottamista musiikin, tanssin, ratsastuksen, ruuan, juoman ja iloisen seuranpidon keinoin. Lisäksi hänen kirjoituksensa olivat kiivaita, niiden kieli oli paikoin hyvinkin rajua ja evankeliumin vastustajat saivat todella kuulla kunniansa. Luther oli itsekin ollut tietoinen hyökkäävyydestään.

Nuoren Lutherin kamppailua ja sitä seurannutta ”yksin uskosta” -oivallusta tulkittiin pietistisin termein Lutherin elämässä tapahtuneena uskon omakohtaistumisena. Samalla erotettiin ensimmäistä kertaa nuori ja vanha Luther toisistaan. Pietistit samastuivat nuoreen, vasta armon löytäneeseen ja evankelista uudistusta ajaneeseen Lutheriin. Vanhaan, uutta kirkkoa vakiinnuttamaan pyrkineeseen Lutheriin suhtauduttiin huomattavasti epäluuloisemmin. Hän sai paljon kritiikkiä erityisesti ”hurmahenkien”, radikaalien uskonnollisten toisinajattelijoiden kohtelusta.

Valistus

Valistus on pietismin ohella yksi merkittävimmistä kirkollista elämää reformaation jälkeen mullistaneista virtauksista. Se syntyi 1600-luvun lopun Ranskassa ja vakiinnutti asemansa 1700-luvulla. Valistusta on kutsuttu järjen ja hyödyn aikakaudeksi. Järki ja tiede asetettiin perusteettomien uskomusten edelle, kirkon ja valtion tiivistä suhdetta kritisoitiin ja yksilön vapautta haluttiin lisätä. Vaikka sekä valistus että pietismi ovat vanhoja aatteita, ne ovat monin tavoin edelleen ajankohtaisia ja ajatteluumme vaikuttavia. Hyvänä havainnollistuksena opettajani Rune Imberg esitti oppitunnilla väitteen, jota kukaan ei yrittänytkään kieltää: ”Kaikki tässä luokkahuoneessa ovat valistusihmisiä, sillä jokainen meistä on rationalisti.” Se näkyy esimerkiksi siinä, että länsimaisen ihmisen ensireaktio Raamatun ihmekertomuksiin on kysymys ”Miten?”, kun se jollekin toisesta kulttuurista tulevalle ihmiselle voi olla toissijainen kysymys.

Valistuksen Luther-kuva sai paljon vaikutteita pietismin tulkinnasta, mutta myös erosi siitä radikaalisti. Tietty keskittyminen yksilöön oli nähtävillä jo pietismin kohdalla: henkilökohtaisen uskonelämän merkitys nousi ja Lutherin persoona ja elämä tulivat kiinnostuksen kohteiksi. Samaan tapaan myös valistus oli kiinnostunut Lutherin persoonasta ja elämästä. Nuoren Lutherin painottaminen ja juuri nuoreen Lutheriin samastuminen leimasivat valistuksen Luther-kuvaa.

Merkittävänä erottavana tekijänä, joka ohjasi tulkintaa samankaltaisista lähtökohdista aivan toisenlaisille urille, oli se, ettei valistus ollut kiinnostunut Lutherin teologiasta. Luther-tulkinnasta tulikin siinä mielessä pinnallinen, ettei Lutheria yritetty ymmärtää kovinkaan vahvasti tämän omista motiiveista tai pyrkimyksistä käsin. Nuorta Lutheria ei esimerkiksi lähestytty henkilökohtaisen uskonkamppailun tai evankeliumin puolustamisen näkökulmasta, vaan jalon aatteensa vuoksi valtaapitäviä vastustavana hahmona.

Siinä missä pietismi oli ollut elämänmakuinen vastaveto älylliselle ja opilliselle puhdasoppisuudelle, vei valistus erottautumista dogmaattisuudesta vieläkin pidemmälle. Ajatuksena oli vapautus kaikenlaisista kahleista. Lutherin tulkittiin ajaneen jokaisen ihmisen oikeutta vapaaseen totuuden etsintään ja ajateltiin, että tällaisessa Lutherin hengessä toimiminen teki enemmän oikeutta hänelle kuin hänen oppiinsa sitoutuminen. Pirinen painottaakin valistuksen ajatusta siitä, että Lutherin hengessä mentiin Lutherin ohi. Lutherin persoonassa ihailtiin hyvin erilaisia piirteitä kuin pietismin aikaan oli ihailtu, esiin nousivat oppineisuus ja äly, rohkeus ja aktiivinen toiminta. Valistuksella on kokonaisuudessaan ollut hyvin kauaskantoiset seuraukset länsimaisessa aatehistoriassa. Sen käsitys Lutherista ja reformaatiosta oli voimakkaasti läsnä 1800-luvun tulkinnoissa.

1800-luvun tulkintoja

1600- ja 1700-lukujen uskonnollisen kulttuurin voi sanoa olleen pitkälti yhtenäiskulttuuri, pietismin ja valistuksen uusista tuulista huolimatta. 1800-luvun mittaan Luther-kuvien joukko kasvoi ja monipuolistui. Vuosisadan puoliväliin mennessä vanha ymmärrys maailmasta, jota usein kutsutaan huoneentaulun maailmaksi tai kolmisäätyopiksi, oli ajautunut kriisiin, josta ei ollut enää paluuta. Oli löydettävä uusia maailmanselitysmalleja.

Niinpä 1800-luvun aikaisempaa pirstaleisemmasta aatemaailmasta nousi esiin useita erilaisia Luther-kuvia. Varhaisin oli valistukseen monin paikoin pohjautuva romantiikan Luther, myöhemmin mukaan tulivat modernin historiantutkimuksen synnyn myötä ensimmäistä kertaa lähteiden tutkimukseen perustuva faktapohjainen Luther ja marxilainen tulkinta, jonka merkitys tosin oli suurempi vasta seuraavalla vuosisadalla kommunismin nousun myötä. Leimallista koko vuosisadalle oli kuitenkin edistysusko – usko ihmiskunnan jatkuvaan, kasvavaan sivistymiseen ja ihmisen loputtomasti ja rajattomasti kasvaviin mahdollisuuksiin oppia hallitsemaan ympäristöään. Puhdasoppisuuden kaitselmususkon ja pietismin sisäisen maailman korostuksen tilalle tuli historiatietoisuus. Se näki maailmanhistorian kehityslinjoina ja yksilöt aktiivisina historian kulkua muovaavina toimijoina. Yksilöiden henkilökohtaisen kehityshistorian ja kypsymisen ajateltiin kulkevan käsi kädessä maailmanhistoriallisen kehityksen kanssa siten, että henkilökohtainen historia valmisti ja innosti ihmisen yhteiskunnankehittämistehtävää varten. 1800-luvun historiakäsitystä onkin sanottu suureksi ihmiskunnan kasvatusprosessiksi.

Tässä aateympäristössä Luther näyttäytyi sankarina ja reformaatio yhtenä suurista käännekohdista ihmiskunnan historiassa. Uutuutena tuli Lutherin asettaminen kontekstiinsa. Lutheria edeltäneisiin reformaatiota vaatineisiin henkilöihin, kuten Jan Husiin ja John Wycliffeen, ja työtovereihin, kuten Melanchthoniin alettiin kiinnittää jonkin verran huomiota, vaikka he eivät saaneetkaan samanlaista suitsutusta osakseen kuin Luther. Saksalaisen romantiikan myötä Luther-kuvaan ilmestyi nationalistisen ihailun piirteitä. Hänet nähtiin kansallissankarina, Saksan kansan opettajana ja saksan kieltä kehittäneenä kielinerona. Romantiikka jatkoi valistuksen linjoilla siinä, että henkinen vapaus nähtiin reformaation suurimpana saavutuksena. Romantiikan suhde uskontoon oli kuitenkin jossain määrin erilainen kuin valistuksen. Romantiikka näki sen tarpeellisena osana ihmiselämää, kun valistukselle se oli jäänyt vieraaksi, koska se ei ollut yksiselitteisesti järjellinen tai hyödyllinen elämänalue.

Kohti kirjavaa nykyaikaa

1900-luvulle tultaessa Luther-kuva laajeni ja pirstaloitui edelleen. Hyvin erilaisista lähtökohdista aihetta lähestyvät tutkijat tulivat mukaan kuvan muodostamiseen. Lutheria ja reformaatiota tulkitsemassa olivat niin marxilaiset tutkijat kommunistisissa maissa, vasta hiljattain Lutherista kiinnostuneet katoliset tutkijat, kuin 1900-luvun alun luterilaisen Luther-tutkimuksen uuden nousun, Luther-renessanssin, edustajatkin. Vuosisadalla julkaistiin paljon aikaisemmin vähälle huomiolle jäänyttä Lutherin kirjoittamaa materiaalia, joka oli omiaan innostamaan tutkimusta. Painopiste siirtyi reformaation suurista kulttuurisista vaikutuksista reformaattoriin. Lisäväriä toi psykologinen näkökulma, ajan uutuus, joka näkyi tutkimuksen lisäksi kaunokirjallisissa teksteissä. Yleinen kehityskulku vaikuttaa olleen Lutherin inhimillistyminen, entisaikojen arvonimet profeetasta sankariin on hylätty kuvaa vääristävinä ja liioittelevina.

Lutherin teologinen sanoma, erityisesti reformatorinen oivallus – ihmisen pelastuminen yksin Jumalan armosta ilman mahdollisuutta vaikuttaa itse teoillaan pelastukseensa – koetaan edelleen ajankohtaiseksi. Lutherin teologiaan ei kuitenkaan suhtauduta kritiikittä ja paikoin hänen teologiansa koetaan vanhentuneeksi. Lutherilta ei myöskään odoteta vastausta kaikkeen, ovathan meidän aikamme kysymykset osin hyvin toisenlaisia. Luther nähdään selvemmin oman aikansa lapsena ja yksilöllisen tyylin omaavana teologina. Lutherin ymmärretään kirjoittaneen vain joistain aiheista, korjanneen omia käsityksiään uusien oivallusten myötä, eikä Lutherin teologian odoteta välttämättä olevan muutettavissa yhdeksi koherentiksi ja systemaattiseksi kokonaisuudeksi. Lutherin tapa kirjoittaa teologiaansa paradoksien muotoon, ihminen on esimerkiksi samaan aikaan syntinen ja vanhurskas, ei kenties aiheuta enää niin suurta päänvaivaa kuin aiemmin, vaikka nykyihmisenkin on hankala irroittautua omista rationaalisuutta ja systemaattisuutta painottavista lähtökohdistaan ja eläytyä ajatusmaailmaan, jossa toiset asiat olivat olennaisimpia.

Nykytulkintoja Lutherista, varsinkin tavallisen, asiaan vihkiytymättömän ihmisen kohdalla värittää mielikuva luterilaisesta kirkosta. Nimi Luther kantaakin konnotaatioita, jotka ovat hyvin kaukana siitä Lutherista, johon voimme tutustua hänen kirjoitustensa kautta. Luterilainen työmoraali on yksi tällainen käsite, joka Birgit Stoltin mukaan yhdistyy helposti Lutherin henkilöön. Stolt on tutkinut ruotsalaista Luther-kuvaa eikä hänen arvionsa välttämättä täysin vastaa suomalaista tilannetta. Tieto lienee kuitenkin melko pitkälle sovellettavissa, luterilaiseen työmoraaliin kun törmää arkipuheessa Suomessakin. Käsite itsessään on väärinkäsitys, jonka alkusyy on 1900-luvun alussa ilmestyneessä kapitalismin kehitystä kuvaavassa teoksessa Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Kirjan kirjoittaja sosiologi Max Weber ei protestanttisuudella viitannut luterilaisuuteen, vaan muihin, askeettisempiin protestanttisuuden muotoihin. Teoksen pääteesi, tietyntyyppisen protestanttisuuden suuri vaikutus kapitalismin syntyyn, siirtyi arkipuheeseen toisenlaiseksi muuntuneena, ajatuksena luterilaisesta ilottomasta, raskaasti velvoittavasta työstä. Pahimmassa työmoraalipuheessa työ määrittää ihmisen arvon eikä joutilaisuudelle ilman huonoa omaatuntoa ole tilaa. Luther-kuvaan tämä on vaikuttanut siten, että Luther tai ainakin hänen teologiansa on nähty vaativana ja ilottomana. Mielikuvaan on varmaankin vaikuttanut lisäksi se, että Vähä katekismus ja sitä kautta Luther on lukuisille aikaisemmille sukupolville tarkoittanut koulua ja (ahdistavaa) pänttäämistä.

Toinen yleinen stereotypia ja vastakkainasettelu on ajatus tulta ja tappuraa uhkuvasta, kiivaasta Lutherista ja sivistyneestä, arasta ja sovittelevasta Melanchthonista. Stoltin mukaan mielikuva on liian yksinkertaistava, vaikka näiden kahden välillä toki oli temperamentti-, ja persoonallisuuseroja, jotka näkyvät varsinkin kirjoitusten tyylissä. Stolt kertoo, että Lutherin ja Melanchthonin suhteessa Luther oli pitkämielinen ja kompromisseihin valmis osapuoli, mikä esti erimielisyyksien eskaloitumisen välirikoksi. Kummankaan ymmärrys ehtoollisopista ei esimerkiksi täysin vastannut toisen käsitystä. Luther suhtautui kuitenkin hyväksyvästi pieniin eroavuuksiin ja ilmaisi muille, että heillä on sama näkemys ehtoollisesta. Lutherilla oli siis lempeämpi ja sovittelevampi puolensa. Melanchthon puolestaan oli, vastoin stereotypiaa, pelätty ja tiukka tentaattori. Eräässä kirjoituksessaan Luther sääli tämän opiskelijoita ja ilmaisi omaksi mielipiteekseen, että opiskelijoilta ei voi odottaa heti täydellisyyttä, vaan heitä tulisi ohjata askel kerrallaan eteenpäin. Melanchthonin arkuuskin lienee kohteliaan ja sovinnollisen ilmaisun aiheuttama väärinkäsitys, käytännön elämässä Melanchthon osoitti useamman kerran rohkeutensa puolustaessaan Lutherin teologiaa.