Sydänoperaatio: Luther ja liturgia

Sydänoperaatio: Luther ja liturgia

Martti Pyykönen

Tuskinpa eri tunnustuskuntien teologisia eroja voi kuinkaan kokea yhtä kouriintuntuvasti, kuin osallistumalla tutkistelevin mielin eri kirkkokuntien jumalanpalveluksiin. Jumalanpalvelukseen kokoontuneen joukon keskellä uskon laki, dogmatiikka, syntyy korvin kuultavaksi, käsin koskettavaksi, silmin nähtäväksi ja ehkä jopa hajuaistein nautittavaksi rukoukseksi. Teologisesta sivistyksen syvyydestä huolimatta jokainen jumalanpalvelusta ihmettelevä ymmärtää melko nopeasti asiat, joita juuri tämä uskoaan tunnustava joukko pitää uskonoppinsa keskiössä. Liturgia on pelottavan paljastavaa, se kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!

On siis sangen luonnollista, että Lutherin reformatorisen työn kohteena oli myös Jumalan perheväen kokoontuminen, messu. Luther tiesi, että reformaation elinehtona oli jumalanpalveluksen korjaaminen – muuten uskonpuhdistus ei koskaan toteutuisi. Luther ei ollut aikansa reformaattoreista ensimmäinen, mutta ennen häntä ei kukaan ollut kiinnittänyt tarpeellista huomiota keskiaikaisen Roomalaiskatolisen kirkon messun uudistamiseen. Kaikesta Lutherin reformatorisesta työstä, nimenomaan liturgian reformaatiossa, on kuitenkin eräs silmiinpistävä seikka. Liturgiaa Luther uudistaa huomattavasti varovaisemmin, kuin mitään muuta aluetta. Lutherin omien sanojen mukaan, hänellä ei ole tarkoituksena poistaa liturgista jumalanpalvelusta, vaan puhdistaa olemassaoleva väärinkäytöksistä. Tämä ei suinkaan johtunut välinpitämättömyydestä liturgiaa kohtaan, vaan arvostuksesta. Luther itse ajatteli, että oikea oppi näkyy oikeana jumalanpalveluksena ja sikäli mikäli Jumala ei anna parempaa tilalle, tulee evankelisten (ts. luterilaisten) pysytellä niin pitkälti kirkon traditiossa kiinni kuin se on suinkin tunnustuksen ja omatunnon valossa mahdollista.

Liturgisen uudistustyön vaiheita

Kohti evankelista messua

Vuonna 1520 Luther julkaisi kirjan Kirkon Baabelin vankeudesta. Tuon kirjansa hän aloittaa julkisella anteeksipyynnöllä: kahta vuotta aiempi kirjoitus aneista oli ollut aivan liian maltillinen! Kirjassaan Luther määritteli aikansa roomalaiskatolisen messun suurimmat ongelmakohdat. Luther kritisoi messun pitämistä hyvänä työnä ja uhrina, transsubstantiaatio-oppia ja ehtoollisviiniin kieltämistä maallikoilta. Transsubstantiaatio-, eli muuntumisoppi, tarkoittaa ehtoollisaineissa Kristuksen läsnäolon selittämistä Aristoteleen metafysiikan avulla. Transsubstantiaatio-opin mukaan konsekraation hetkellä ehtoollisaineet, leipä ja viini, menettävät leivän ja viinin substanssin. Vaikka konsekroidut ehtoollisaineet näyttävät, tuoksuvat ja maistuvat leivältä ja viiniltä, ovat transsubstantiaatio-opin mukaan niiden substanssit Kristuksen ruumiin ja veren substanssia. Messu-uhrin kritiikki sai jatkoa vuotta myöhemmin kirjassa Messun väärinkäyttämisestä. Lutherin tähtäimeen osui aivan erityisesti roomalainen kaanon. Kaanon on eukaristisen rukouksen sisällä oleva osa, jossa pappi pyytää Jumalaa ottamaan eukaristian uhrin vastaan ja pyytää avuksi jo perille päässeitten pyhien esirukouksia. Vaikka alku oli vauhdikasta, joutui Luther vielä saman vuoden aikana jarruttelemaan messun uudistamista. Karlstadtin laitettua Wittenbergissä täyden rähinän päälle saapui Luther kaupunkiin pitääkseen siellä Invocavit-viikon saarnansa. Liturginen uudistus vaatisi rakkautta!

Vuonna 1523 oli aika rakentaa uutta. Luther julkaisi ensimmäisen evankelisen messujärjestyksen Formula missaen. Se ei tosin ollut varsinainen kirkkokäsikirja, vaan ikään kuin roomalaiskatolisen messukirjan kommentaari. Se oli kirjoitettu ennen kaikkea avuksi pastoreille, jotta he voisivat seurakunnissaan muokata sen avulla edelleen käytössä olevaa roomalaiskatolista liturgiaa. Tutkijoille on epäselvää, oliko Formula missae tarkoitettu käytettäväksi Wittenbergissä, vai oliko sen tarkoitus esitellä Wittenbergin messujärjestystä muille luterilaisille seurakunnille. Kuitenkin Formula missae sai nopeasti suosiota ja sitä painettiin uudelleen Wittenbergissä, Augsburgissa, Zwickaussa ja Strassburgissa. Ensimmäinen evankelinen messu oli edelleen latinankielinen, eikä seurakunta vieläkään osallistunut lauluihin.

Kuitenkin jotain merkittävää oli tapahtunut. Luther oli poistanut messu-uhrin: eukaristisen rukouksen keskeltä puuttui kaanon! Tämä Lutherin ratkaisu jakaa mielipiteitä liturgian tutkijoiden keskuudessa. Toisten mielestä kyse oli mestarikirurgin operaatiosta, toisten mielestä enemmänkin elefantista posliinipuodissa. Yhdysvaltalainen tutkija Senn kuuluu ensimmäisten joukkoon. Hän pitää tätä reformaation vaihetta liturgianhistoriallisena merkkitapauksena: koko messun sydäntä operoitiin ilman, että tavallinen seurakuntalainen huomasi välttämättä mitään muutosta jumalanpalveluksessa. Piispa Jari Jolkkosen mielestä Lutherin ratkaisu taasen oli liturgisesti kömpelö. Yhtä kaikki, teologinen ero oli kuitenkin merkittävä. Palaan messu-uhrin poistamiseen vielä myöhemmin artikkelissani tarkemmin. Kansankielisen liturgian loistaminen poissaolollaan vielä tässä vaiheessa johtui yhdestä syystä: Luther halusi laatua. Vuonna 1524 Luther kirjoitti Wider die himmlischen Propheten -kirjassaan, ettei käännöstyö voi tapahtua vain vaihtamalla kieli toiseksi – myös liturgisen musiikin täytyy sopia saksan kielelle. Muutoin lopputulos olisi vain ”silkkaa apinointia”.

Kansankielisestä messusta

Aika oli kypsä vuonna 1526 ja Lutherin Deutsche Messe näki päivänvalon. Lutherin saksankielinen messu ei ollut ensimmäinen kansankielinen liturgia. Ainakin Baselissa, Pforzheimissa ja Allstedtissa oli jo järjestetty messuja saksaksi. Viimeiseksi mainitussa kaupungissa oli Thomas Müntzer jo ennättänyt julkaista paitsi messun, myös aamurukouksen ja vesperin saksaksi. Luther ei tahtonut tehdä muutoksia ja uudistuksia pelkästään muutosten ja uudistusten itsensä tähden. Hän tahtoi säilyttää kaikki ne elementit roomalaiskatolisesta messusta, jotka suinkin vain evankeliselle uskolle sopivat. Lutherin sakramenttiteologiasta juontui elevaation, kumartamisen ja suitsukkeiden säilyttäminen; kun kerran Kristus on läsnä todellisesti, on erittäin sopivaa osoittaa hänelle syvää kunnioitusta! Liturgisilla vaatteilla: alboilla, stolilla ja kasukoilla, sekä kynttilöillä oli paikkansa Lutherin saksalaisessa messussa. Alttarin paikkaa Luther tahtoi kuitenkin muuttaa. Meille sangen tuttu seinästä irti oleva alttari, oli Lutherin toiveena saksalaista messua suunnitellessaan. Hänen ajatuksensa mukaisesti pastorin tulisi olla kasvot seurakuntaan päin messua johtaessaan. Kirkon talouden kannalta merkittävät votiivimessut Luther lopetti väärinkäytöksinä. Jolkkosen mukaan Wittenbergin pienessä kaupungissa vietettiin lähes 24 messua päivässä. Useimmissa läsnä ei ollut muita kuin tilaajan puolesta ja hyväksi messun toimittanut pappi.

Messujärjestyksiä syntyy

Kansankielisten liturgioiden yhtäkkinen paljous aiheutti nuorelle reformatoriselle liikkeelle hämmennystä! Zwickaun piispa Hausmann ehdotti kerättäväksi koolle jonkinlaista evankelista kokousta päättämään liturgian muodosta ja yhdenmukaisuudesta. Tämä pyyntö soti kuitenkin vahvasti Lutherin periaatteita vastaan. Luther tahtoi kaikessa kunnioittaa evankelista vapautta. Deutsche Messen johdantosanoissaan hän esitti erityisen toiveen, ettei kukaan tekisi tästä liturgisesta järjestyksestä uutta lakia, jolla sitoa ihmisten omiatuntoja. Toisaalta hän varoitti liturgisen moninaisuuden aiheuttavan tarpeetonta sekaannusta seurakuntalaisissa – kunkin alueen seurakunnat valitkoot itse ja noudattakoot sitten yhtä järjestystä alueensa kirkoissa.

Deutsche Messen ohessa Luther julkaisi myös aamurukouksen ja vesperin. Kokonaan saksankielisen messun rinnalla aamurukous ja vesper sisälsivät edelleen latinankielisiä osia. Luther ei pitänyt latinan kieltä lähtökohtaisesti huonona asiana, vaan toivoi, että sen käyttöä jumalanpalveluksessa jatkettaisiin siellä missä sen käytöstä on hyötyä – esimerkiksi yliopistoväen keskuudessa järjestettävissä jumalanpalveluksissa. Luther jopa pelkäsi, että jos latinan kieli unohdettaisiin jumalanpalveluskäytöstä kokonaan, ei pian nuorempi evankelinen polvi lainkaan osaisi sitä. Silloin monet hengelliseltä sisällöltään rikkaat latinankieliset laulut jäisivät unohduksiin.

Alttarin sakramentti ja liturgian reformaatio

Reaalipresenssi pysyy

Lutherin liturgian reformaation ydinteemoja lähemmin käsiteltäessä on luonnollista aloittaa alttarin sakramentista ja ehtoollisliturgiasta. Toisin kuin radikaalireformoidut, ei Luther hylännyt Kristuksen todellista läsnäoloa ehtoollisessa. Tunnetuksi tulleessa Marburgin väittelyssä Luther roikkui viimeiseen saakka Kristuksen sanoissa: ”tämä on minun ruumiini”. Näihin sanoihin hän tarttui vastustaessaan vain hengellistä syömistä kannattaneita Zwingliä, Karlstadtia ja Oecolampadiusta. Hengellinen syöminen merkitsi ehtoollisen olevan luonteeltaan vain taivaassa olevan Kristuksen muistamista seurakunnan jumalanpalveluksessa. Radikaalireformoidut kiistivät, että Kristuksen ruumis voisi olla yhtä aikaa sekä Isän oikealla puolella että ehtoollisleivässä.

Kristuksen todellinen läsnäolo on merkittävä lähtökohta Lutherin ehtoollisliturgian reformaatiolle. Se selittää ennen kaikkea Lutherin liturgista konservatiivisuutta suhteessa radikaalireformoituihin. Lutherilla ei ollut halua poistaa palvontaa ehtoollisliturgiasta, koska Luther oli varma, että Kristus oli todella läsnä alttarin sakramentissa. ”Mieluummin hyväksyn Paavin kannan siitä, että kyseessä on vain Kristuksen veri, kuin fanaatikkojen väitteen pelkästä viinistä”, toteaa Luther Kristuksen ehtoollisesta –kirjassaan.

Transsubstantiaatiosta sakramentaaliseen yhtymykseen

Kristuksen todellista läsnäoloa ei Lutherille kuitenkaan kelvannut selittämään Aristoteleen metafysiikasta ammentava roomalaiskatolinen muuttumisoppi, eli transsubstantiaatio. Transsubstantiaatio oli Lutherille enemmän turhaoppi kuin harhaoppi. Luther ajatteli, että Kristus on todella ehtoollisaineissa läsnä, mutta tuon ihmeen mekanismin hän tahtoi pitää sakramentin salaisuutena. Aristoteleen kielenkäytön tilalle Luther tahtoi tuoda kirkon omaa kielenkäyttöä. Lutherin mukaan Kristus onkin ehtoollisaineissa läsnä sakramentillisen yhtymyksen kautta. Sakramentillisen yhtymyksen Luther ammensi Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksistä. Khalkedonin isät eivät olleet pohtineet ehtoollista, vaan Jumalan ja ihmisen yhdistymistä Kristuksessa. Nyt Lutherin työpöydällä oli Kristuksen ruumiin ja veren, ja ehtoollisaineiden välinen rajapinta. Lutherin mukaan sakramentillinen yhtymys onkin Jumalan ja ihmisen Kristuksessa tapahtuvaan persoonalliseen yhtymykseen verrattavissa oleva tila, jossa Kristus ja leipä, ja Kristus ja viini, ovat molemmat yhtä aikaa läsnä toisiaan sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta.

Transsubstantiaatiosta sakramentaaliseen yhtymykseen siirtymisen mukanaan tuomat liturgiset uudistukset ovat mielenkiintoinen kysymys. Valistuneena arvauksena olisin ollut valmis esittämään ainakin ehtoollisaineiden siunaamisen hetkellä soitetun konsekraatiokellon pois jättämistä. Konsekraatiokello merkitsi seurauntalaisille messun pyhimmän hetken koittamista: papin käsien kautta tapahtuneessa muuttumisihmeessä itse Kristus oli saapunut ruumiinsa ja verensä kautta läsnäolevaksi ehtoollisaineissa. Kuitenkin pastori Wolfgang Musculuksen matkapäiväkirjasta Wittenbergiin toukokuun lopulla vuonna 1536 selviää, että luterilaisilla oli käytössä seinässä kiinni olevan alttarin lisäksi edelleen kellon soitto elevaation aikana. Päiväkirjamerkinnän mukaan ainakin reformaattorit Luther ja Melanchton olivat tuossa messussa läsnä. Sakramentillinen yhtymys ei siis poistanut messun huippuhetken ilmaisemista liturgiassa kelloa soittamalla.

Elevaatiolle, eli konsekroitujen ehtoollisaineiden kohottamiselle, Luther antoi uuden merkityksen. Ehtoollisaineisiin läsnäolevaksi tullut Kristus kohotettiin seurakunnan nähtäväksi, ei uhriksi Isän edessä, kuten roomalaiskatolinen väki asian tulkitsi.

Sakramentin palvonnasta messun ulkopuolella

Roomalaiskatolisuudelle tunnusomaista sakramentin palvontaa Luther piti ehtoollisen väärinkäyttönä. Lutherin mukaan Jumala on antanut itsensä laumalleen virvoitukseksi ja uskonvahvistukseksi, syötäväksi ja juotavaksi. Lutherin mukaan sakramentissakin läsnä ollessaan Jumala on salattu Jumala, joka on tullut leipään ja viiniin vastaanotettavaksi, ei sinällään sakramentissa palvottavaksi. Tämä ei tarkoita, sitä, etteikö luterilaisen reformaation piirissä sakramentissa läsnä olevaa Kristusta kumarrettaisi ja hänelle osoitettaisi kaikkea kunniotusta. Kysymys oli kuitenkin siitä, mitä käyttöä varten Kristus ehtoollisaineisiin tulee läsnä olevaksi. Roomalaiskatolisessa perinteessä tänäkin päivänä elää vahvana tapa, jossa konsekroituja ehtoollisaineita – Kristuksen ruumista ja verta, jätetään messun ulkopuolellekin kirkon alttarille palvottavaksi. Tästä messun ja ehtoollisen jakamisen ulkopuolella tapahtuvasta palvontakäytännöstä luterilainen reformaatio kieltäytyi. Luther ei kuitenkaan pitänyt oikeana kieltää ketään palvomasta, mutta ei ohjannut siihen.

Messu-uhrin poistamisesta

Ehtoollisaineiden palvonta messun ulkopuolella ei ollut kuitenkaan Lutherin mielestä pahin ehtoolliseen liittyvä väärinkäytös. Suurempana ongelmana Luther piti roomalaiskatolista oppia messu-uhrista. Se oli johtanut siihen, että varakkaat ihmiset rahoittivat säännölliset messut poisnukkuneiden sielun autuudeksi. Näihin messuihin ei välttämöttö osallistunut ketään papin lisäksi. Lutherin mielestä ajatus, jossa pappi tarjoaa eukaristian aterian uhriksi seurakunnan syntien puolesta, oli yksinkertaisesti väärä. Luther kritisoi sitä, että pappi kantoi Kristuksen ruumiin ja veren Isän eteen sovitusuhriksi. Sakramentti on ennen kaikkea Jumalan lahja meille, ei seurakunnan uhri Jumalalle. Tällaisen messu-uhri -opin Luther koki sotivan Kristusta itseään ja hänen ristintyötään vastaan. Kristus oli kuollut ristillä ainutkertaisena uhrina; muuta ei tarvita. Kuten aiemmin kirjoitin, poisti Luther tämän opetuksen messun ytimestä jo Formula Missaen kohdalla. Schmalkaldenin opinkohdissa Luther vastustaa messu-uhria kiivaasti muistuttamalla siitä, että syntien anteeksiantamuksen saa aikaan vain Kristus – ei messun toimittaminen!

Mutta kuinka messu-uhrin poistaminen onnistui liturgian kannalta? Monet tutkijat pitävät Lutherin ratkaisua kelvottomana. Kaanonin repäiseminen irti eukaristisen rukouksen keskeltä jätti jälkeensä epätäydellisen liturgisen kokonaisuuden, josta puuttui merkittävä rukous. Jääkin elämään mielenkiintoinen kysymys siitä, oliko kaanonin poisto pakollista? Tulkitsiko Luther Kaanonin oikein? Merkitseekö kaanon niin räikeää, Kristuksen uudelleen uhraamista messu-uhrissa, kuin Luther ajatteli? Jolkkosen mukaan voimme olla varmoja, että Luther toimi aikansa roomalaiskatolisen valtavirtatulkinnan valossa ja teki siitä tarvittavat johtopäätöksensä. Ajan tulkinnassa kaanon merkitsi papin edeskantamaa veretöntä uhria seurakunnan syntien puolesta. Jolkkonen toteaakin, että liturgisesti oppineempi Luther olisi todennäköisesti korvannut ”uhrilta haisevan” roomalaisen kaanonin itäisen kristikunnan sakramentaalisemmalla rukousaineistolla, tai luonut omaa Lutherilaista liturgiaa tilalle.

Saarna ja liturgian reformaatio

Tutkija Frank C. Senn pitää mahdottomana puhua Lutherin liturgisesta reformaatiosta kiinnittämättä huomiota saarnaan ja sen asemaan jumalanpalveluksessa. Luther itse löysi armollisen Jumalan tutkiessaan Raamattua, joten on luonnollista, että Raamatun sanan saarnaaminen nousi reformaation liturgisen uudistuksen merkkipaikalle. Lutherin mielestä aikansa Roomalaiskatolisessa kirkossa Jumalan sanan tilalle oli tullut tarinoita ja taruja pyhimyksistä. Lutherin mukaan seurakunnan ei koskaan tulisi kokoontua jumalanpalvelukseen ilman, että Jumalan sanaa saarnattaisiin. Lutherille sana, jota hän saarnasi, merkitsi armonvälinettä. Saarnattu sana tuo kuulijansa kohtaamaan Jumalan. Kristus itse tulee sanan mukana sytyttäen ja uudistaen uskoa, toivoa ja rakkautta. Lutherille saarna onkin siis luonteeltaan sakramentaalista, armoa välittävää.

Keskiaikaisessa roomalaiskatolisessa messussa saarnan paikka oli uskontunnustuksen jälkeen, messun sana-osan lopussa. Lutherin sana-keskeisestä reformaatiosta kertoo hänen ehdotuksensa siirtää saarna jopa koko messun alkuun, ennen introitusta. Näin äärimmäiseen liturgiseen muutokseen Luther ei kuitenkaan lähtenyt, vaan sekä Formula Missae että Deutsche Messe säilyttivät saarnan paikan sana-osan lopulla. Ainoastaan uskontunnustuksen paikka vaihtui näissä Lutherin messujärjestyksissä. Formula Missaen järjestyksessä uskontunnustus oli ennen saarnaa, Deutsche Messessä saarnan jälkeen. Vakka saarna ei vaihtanut paikkaansa, ohjasi Luther sen Raamattuun: saarnan piti nousta aina Raamatusta ja pyrkiä opettamaan ja avaamaan sitä kuulijoiden arkipäivään. Kertomukset pyhimyksistä ja pyhien elämästä väistyivät taka-alalle ja saarnasta tuli raamatunopettamisen tilanne. Raamatun opettaminen piti Lutherin mukaan lähteä aivan alkuperäisistä lähteistä: vaikka saarna ja liturgia olivat kansankielisiä, piti saarnamiehen ehdottomasti osata kaikkia kolmea klassista kieltä.

Saarnan merkityksen kasvu ohjasi liturgian ja kirkkotilan kehittymistä. Liturgiantutkija Senn toteaa, että reformaatio vähensi seurakunnan kehollista osallistumista, kuten kumartumista, polvistumista ja lisäsi seurakuntalaisen roolia kuuntelijana ja oppijana. Kirkonpenkit ja lukupulpetit vahvistivatkin paikkansa ja liturgian sisältämä liike väheni. Kirkkokansa istui, kuunteli ja oppi.

Kynttilät, tekstiilit ja suitsukkeet

Luterilainen kirkkotila voi tänä päivänä näyttää hyvin pelkistetyltä, tai hyvin koristeelliselta. Pastori voi toimittaa messun pelkässä albassa ja stolassa, tai hänellä voi olla koristeellinen kasukka yllään. Luterilaisessa jumalanpalveluksessa voidaan myös käyttää suitsukkeita, vaikka se onkin Suomessa harvinaisempaa. Lutherille tämä kelpaisi hyvin. Hänen mielestään sekä paavi, että radikaalireformaattori Karlstadt olivat kuin ”serkuksia” opissaan: kumpikin käski ehdottomasti tekemään yhtä ja pidättäytymään toisesta. Luterilaisilla tuli kuitenkin vallita vapaus. Vapaus sekä rikkaaseen, että pelkistetympään liturgiseen perinteeseen. Vain sekaannusta Luther kehotti välttämään. Hän ehdotti, että kullakin maantieteellisellä alueella tulisi vallita jonkin asteinen liturginen yhtenäisyys sekaannuksien välttämiseksi. Luther itse säilytti sekä kynttilät, kirkkotekstiilit, että suitsukkeet, sillä hän ei nähnyt niissä mitään, mikä sotisi evankelista oppia vastaan. Luther ajatteli, että liturgiset symbolit avaavat jumalanpalvelusta sanojen kielen ulkopuolelle. Alban valkoinen puhtaus, kirkkotekstiilien värin eläminen kirkkovuoden mukaan ja suitsukkeen tuoksun leviäminen kirkkotilaan opettavat kaikki kristinuskoa kansainvälisellä aistien kielellä. Pastori ei toimi omissa nimissään, pitkäperjantaina kirkkovuosi on synkimmillään ja evankeliumi levittää Kristuksen tuoksua koko seurakuntaan.

Musiikki ja liturgan reformaatio

Kielikysymyksen, ehtoollisen, ja saarnan lisäksi huomionarvoinen osa liturgian reformaatiosta liittyy musiikkiin. Lutherin suhtautuminen musiikkiin liturgisena työvälineenä tuotti hedelmiä, joita korjataan tänäkin päivänä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Jumalanpalveluksen opas (2009) tarjoaa Raamatun tekstien resitointia kaipaavalle suoraan Lutherin Deutsche Messea varten laatimat melodiat. Saksalainen messu oli saarnaa ja Isä meidän –rukousta lukuunottamatta täysin läpi laulettavissa! Nuo resitatiivikaavat ovat edelleen käyttökelpoista materiaalia. Ne antavat oman melodiansa Jeesuksen sanoille, opetuslapsille ja muille evankeliumissa esiintyville henkilöille.

Sävellystyön laadun Luther varmisti käyttämällä työssään apuvoimia. Hän pyysi saksalaisen messun sävellystyöhön apua kahdelta muusikolta. Conrad Rupsch ja Johann Walther sävelsivät yhdessä Lutherin kanssa messun, joka oli tehty jo lähtökohtaisesti saksan kielelle sopivaksi. Luther oli aiemmin kieltäytynyt vain vaihtamasta saksankielisiä sanoja latinalaisiin resitatiivimelodioihin. Näin toteutui Lutherin näkemys saksankielelle todella soveltuvasta, laadukkaasti toteutetusta liturgiasta. Musiikkia oli toki käytetty laajasti jumalanpalveluselämässä jo ennen luterilaista reformaatiotakin, mutta Luther halusi saada seurakunnan laulamaan. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, halusiko Luther kokonaan poistaa kuorojen läpilaulamat messut, vai halusiko hän tuoda seurakuntaveisuun omalle paikalleen kuorolaulun rinnalle. Luther kuitenkin näki seurakunnan laulamilla virsillä liturgiassa tärkeän kaksisuuntaisen mahdollisuuden! Ensimmäiseksi, virret vievät Jumalan sanan suoraan seurakunnan suuhun ja sydämeen. Sanaa laulava seurakunta oppii ja rakentuu Jumalan ihmeellisestä ja toimivasta sanasta. Toiseksi, virret tarjoavat seurakuntalaisille mahdollisuuden uhrata huulillaan kiitosta ja ylistystä Jumalalle. Laulava seurakunta on todella messuun osallistuva seurakunta. Se ei ole passiivinen yleisö, vaan aktiivinen liturgian toimittaja!

Koska Lutherin sydän näin paloi musiikille, kuvittelemme usein romantisoidusti, että luterilaisen reformaation ensi hetkistä alkaen evankelinen kansa lauloi sydämensä kyllyydestä kansankielisiä ja syvällisen luterilaisia virsiä messussa. Valitettavasti todellisuus ei ole aivan näin ruusuinen. Vielä kaksi vuotta saksankielisen messun julkaisun jälkeen, joutui Luther moittimaan kirkkokansaa, joka ei liiemmin laulamisesta välittänyt. Tiedetään hänen jopa patistaneen osan poikakuorosta istumaan kirkkoväen sekaan, jotta seurakunta saisi kaipaamansa tukea lauluinnolleen. Tässäkin asiassa tuuli hiljalleen kääntyi: Jesuiittojen tiedetään aikanaan pitäneen Lutherin lauluja vaarallisempina kuin hänen kirjoituksiaan ja puheitaan!

Yhteenveto

Uskon ja rukouksen lait kulkevat käsi kädessä. Luterilainen reformaatio vaikutti vahvasti myös liturgiaan. Reformaatio korjasi liturgista perinnettä siellä, missä se katsoi sen olevan väärässä. Luterilainen liturgian reformaatio ei ollut luonteeltaan minimalistista, sellaista kuten oli radikaalireformoitujen pyrkimys poistaa kaikki roomalaiskatolisuuteen vähänkään vivahtava. Luterilainen reformaatio pyrki säilyttämään kaiken, mikä ei sotinut evankeliumin oppia vastaan. Myöhemmät aikakaudet ovat eittämättä riisuneet luterilaista liturgiaa huomattavissa määrin, mutta se ei kuulu tämän artikkelin tutkimuskohteisin. Luterilaiselle reformaatiolle liturgisen perinteen säilyttämisessä oli kuitenkin tärkeintä vapaus! Evankelisesta, puhdistetusta liturgiasta, ei saanut tehdä kellekään uutta lakia. Kenenkään omatuntoa ei saanut sitoa enää johonkin liturgiseen perinteeseen ja sen noudattamiseen. Toisaalta evankeliumin oppia vastaan sotiva liturginen perinne ei kuulunut vapauden piiriin. Evankeliumin oppia vastaan soti Lutherin mielestä erityisesti oppi messu-uhrista. Niinpä Lutherin eräänä reformatorisena punaisena lankana oli kaiken sellaisen liturgian karsiminen, joka viittasi hänen mielestään liikaa messu-uhriin. Lutherin liturgian uudistamista ohjasivat myös hänen erityinen arvostuksensa saarnaa ja seurakunnan laulua kohtaan. Kuinka Luther näissä onnistui, jää sitten myöhempien sukupolvien tutkittavaksi. Ja niihinhän me kuulumme!