Paperipaavin kumartaja? Luther ja Raamattu

Erkki Koskenniemi

Oikeita vai vääriä profeettoja?

Wittenbergiin saapui syksyllä v. 1521 kaksi miestä, ns. Zwickaun profeetat, kankurit Nikolaus Storch ja Thomas Drechsel. He hämmästyttivät kaupunkia kertomalla, että he keskustelivat Jumalan kanssa suoraan, ilman välikäsiä, eivätkä tarvinneet Raamattua eivätkä sakramentteja. Nuori nero Filip Melanchthon oli neuvoton eikä pystynyt antamaan arviota miesten opetuksesta, joka kohdistui myös ankarana maallista esivaltaa vastaan. Heidän kanssaan kulki vielä Melanktonin entinen oppilas Markus Stübner. Valtavan vaikuttavaa ja varmaa – mutta oliko se totta vai harhaa? Voiko ihminen kohota Jumalan luo ja keskustella hänen kanssaan suoraan, ilman välikäsiä? Melanchthon majoitti miehet luokseen ja väänteli käsiään. ”Vain Martti osaa sanoa, ovatko nämä oikeassa vai eivät…” Nuori ja terävä mies oli lukenut runsaan kahdenkymmenen elinvuotensa aikana kirjoja enemmän kuin useimmat meistä koko elinaikanaan. On kuitenkin eri asia lukea ja ymmärtää, eikä elämänkokemus ole ymmärtämisessä ollenkaan huono avustaja. Wartburgin linnassa asusteli pakolaisena eräs ”aatelismies”, joka oli ehtinyt jo kokea ja pohtia yhtä ja toista, myös sitä, miten Jumalaa lähestytään. Omat ja muiden harhapolut olivat ehtineet pakottaa ajattelemaan asiaa monelta kannalta. Surukseen hän sai tässä asiassa vielä runsaasti omia kokemuksia: Myös jatkossa muutamat sivuuttivat Raamatun ohjelmallisesti ja sytyttivät tulipaloja, joita eivät he itse eikä kukaan muukaan pystynyt hallitsemaan.

Padot murtuvat

Uskonpuhdistuksen puhkeaminen Saksassa merkitsi monien patojen murtumista, ja patojen takana oli paljon patoutuneita vesimassoja. Katolisen kirkon hierarkia ja valtioiden vakiintunut järjestys olivat suluttaneet paljon sellaista, joka nyt lähti liikkeelle ja teki pahaa jälkeä. Halki vuosisatojen oli ollut olemassa niitä, jonka mukaan kaikki ulkonainen ja materia olivat pahaa ja vain sisäinen ja aineeton olivat hyvää. Kreikkalainen, uusplatonistinen henki, oli ottanut näin jo varhain paikan Kirkon helmassa. Sivuraiteilla ja pienissä ryhmissä eli ajatuksia, jonka mukaan näkyvä Kirkko ja sen pyhinä pitämät kaste ja ehtoollinen olivat vain ulkonaisia asioita. Todellisen hengellisyyden piti sivuuttaa nämä ja kääntyä sisäänpäin. Katolinen keskiaika tunsi syvää hengellisyyttä, joka meillä tavataan työntää suureen ja epämääräiseen koriin ja nimetä ”mystiikaksi.” Muutama juonne tästä laajasta hengellisyydestä virtasi nyt uskonpuhdistuksen maallisiin ja hengellisiin levottomuuksiin ja syttyi bensiinin tavoin.

Paperipaavi?

Määrätietoinen Raamatun torjuminen ei ollut kovin yleistä, mutta toki muutamat tekivät niin selväsanaisestikin. Tilanteen teki hankalaksi, että monet näistä opettajista olivat alkuun vaeltaneet riemastuneina Lutherin joukkoihin. Kesti kauan ennen kuin jättimäiset erot kävivät selviksi kaikille. Sebastian Franck (1499-1543) toimi 1520-luvulla pastorina uskonpuhdistuksen seurakunnissa Nürnbergin lähistöllä. Melko pian hän ryhtyi kirjoittamaan teoksiaan ja päätyi viettämään kiertävää elämää siellä, mistä häntä ei oltu vielä ehditty karkoittaa. Franck iloitsi siitä, että Luther oli vapauttanut maailman paavista, mutta väitti hänen asettaneen tilalle paperipaavin, Raamatun. Todellinen Kirkko oli turmeltunut heti apostolien jälkeen. Nyt erehtynyt Kirkko luotti ulkonaisiin asioihin. Tosi kristityt tunsivat Jumalan sydämessään, ja niin tunsivat myös turkkilaiset ja pakanat, vaikka he eivät olleet koskaan lukeneet tavuakaan Raamattua. Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi, ja siitä elävät todelliset Jumalan seuraajat. Franckille ei tahtonut oikein löytyä kolkkaa maailmasta, mutta monet muut saarnaajat olivat suosittuja, ja useat heistä olivat aluksi Lutherin joukoissa, kunnes lähtivät hakemaan vahvempaa hengellisyyttä.

Teologiset kirjoitukset voivat olla harmillisia järkyttämättä yhteiskuntarauhaa. Kokonaan toinen tilanne on siinä vaiheessa, kun aatemaailma alkaa koskettaa reaalimaailmaa. Lutherin aikana suoran ilmoituksen saajat aiheuttivat myllerryksen erityisesti vallatessaan Münsterin.

Uusia ilmestyksiä ja uusi Daavid

Saksassa riehui uskon ja vallankumouksen toisiinsa pahasti sekoittanut talonpoikaiskapina, johon palamme tässä sarjassa myöhemmin. Yhtään lohdullisempia eivät olleet tapahtumat Münsterissä. Uskonpuhdistuksen aikana eri puolilta karkoitetut uudestikastajat saivat kaupungissa turvapaikan v. 1534, ottivat sen pian kokonaan haltuunsa ja perustivat sinne ”Uuden Jerusalemin” – ainoastaan tämä kaupunki oli säästyvä tuholta ja tuomiolta Kristuksen palatessa maailmaan pääsiäisenä v. 1535. Kaupunkiin perustettiin väkisin maanpäällinen Jumalan valtakunta, kaikki omaisuus julistettiin yhteiseksi ja sieltä ajettiin omaisuutensa menettäneinä ulos kaikki uudesta kasteesta kieltäytyneet kaupunkilaiset. Se kaikki johti pitkään ja armottomaan piiritykseen. Münster teki sitkeää vastarintaa piirittäjiä vastaan hollantilaisen Jan von Leidenin johdolla. Tilanteen pitkittyessä kaupunkilaisia auttamaan vaelsi suuri määrä radikaaleja spiritualisteja ja heidän sotilaallisesti sankarillinen vastarintansa esti tilanteen laukeamisen. Mutta mitä tapahtui kaupungin muurien sisäpuolella? Münsterin kapinallisten usko ja elämä olivat olleet radikaaleja jo alun alkaen. Piirityksen kestäessä tilanne meni yhä hurjemmaksi. Sodankäynti piiritettyjä vastaan oli poikkeuksellisen julmaa, mutta kapinallisten hirmuhallitus pystyi hyvin kilpailemaan näiden julmuuksien kanssa. Eikä siinä kaikki: Profetiat johtivat ottamaan käyttöön moniavioisuuden Salomon mallin mukaisesti. Ne kertoivat pian Jan von Leidenin olevan uusi Daavid, ja koska hän oli Daavidin tapainen kuningas, hänellä sai olla myös monta vaimoa – hän tyytyi viiteentoista. Illallisella hän laittoi seinälle lappusen, joka kertoi kenen kanssa hän oli viettämässä seuraavan yön. Rouvat saivat halutessaan siirtää vuoron toiselle. Piirityksen tiivistyessä meno kävi yhä hurjemmaksi ja profetioita tuli jatkuvasti lisää. Kun kaupunki saatiin kavalluksen jälkeen vallatuksi, kapinalliset kidutettiin kuoliaaksi ja heidän ruumiinsa nostettiin häkeissä kirkon torniin. Ne häkit ovat edelleen paikallaan muistona ”Uudesta Jerusalemista”, ja käsittämätöntä kyllä ne nostettiin paikalleen vielä senkin jälkeen kun Münster rakennettiin toisen maailmansodan pommitusten jälkeen uudelleen.

Entä järkevä harkinta?

Zwickaun profeettojen tenho perustui hurmokselliseen kristillisyyteen, jossa Raamattua ja sakramenttia ei tarvittu välittämään yhteyttä Jumalaan. Raamattu voidaan kuitenkin panna sivuun myös toisista syistä, luottaen omaan järkeen, viisauteen tai ihmisten enemmistön tukeen. Lutherin aikana vain harva sanoi Raamatun ohjeiden olevan vanhentuneita ja siksi vääriä. Noihin aikoihin se, että Raamattu on Jumalan sanaa ja ohjeellista, ei ollut pohdiskelujen tulos, vaan perinteinen yhteinen lähtökohta, jonka kiistivät vain uudet spiritualistit. Kyse oli ainakin muodollisesti siitä, että eri auktoriteetit asetettiin eri suhteisiin. Raamattu oli toki Jumalan sana, mutta sitä tulkitsi Kirkko, mikä Lutherin vastustajille tarkoitti ehdotonta taipumista piispojen ja lopulta paavin valtaan. Uudistajat asettivat alkuun toivonsa kirkolliskokoukseen, mutta Luther huomasi jo varhain myös kirkolliskokousten erehtyneen. Lutherille oli alusta lähtien selvää, että ihmisen Jumalasta luopunut järki ei milloinkaan taivu Herransa tielle. Tämä järjen ja uskon välinen taistelu on eräs hänen opetuksensa peruskiviä ja se vei hänet törmäyskurssille hänen oman aikansa yliopistoteologian valtavirtauksen kanssa. Valtavirta nimittäin katsoi Luojan olevan kaiken järjestyksen lähde ja luotti siksi suuresti ihmisjärkeen. Lutherin näkökulmasta järki, jolla on tässä maailmassa oma roolinsa, taas ei ollut ihmisen langenneessa tilassa uskon liittolainen, vaan sen pahin vihollinen. Jumalan totuus on tässä maailmassa paradoksi, joka ei ikinä mahdu ihmisen järkeen. Ihmisen langennut olemus etsii aina omaa tietään eikä taivu Jumalan tielle, eikä varsinkaan ota vastaan Kristuksen antamaa suurinta lahjaa, syntien anteeksiantamusta. Valistuksen ja kriittisen tieteen aikana määrätietoinen raamattukritiikki alkoi saada tilaa myös uskonpuhdistuksen kirkoissa. Toisinaan luterilaisessa perinteessä hahmotetaan kolme virtaa: Uskon kokemusta korostava pietismi, järkeen ja tutkimukseen luottava liberaali luterilaisuus ja Raamattuun ja tunnustuskirjoihin tukeutuva luterilainen puhdasoppisuus. Mitä syvemmäksi on kasvanut kuilu länsimaisen elämäntavan ja Raamatun välillä, sitä enemmän luterilaiset kansankirkot ovat joutuneet taiteilemaan säilyttääkseen enemmistön ihmisistä jäseninä. Silloin järkeen ja tutkimukseen luottava liberaali linja on ottanut ohjat. Raamatun ohjeet ovat joutaneet sivuun, ja teologiset perustelut kirkollisille uudistuksille on näytetty kirjoitettavan tarpeen mukaan. Samalla myös kuilut kirkkojen sisällä ovat kasvaneet.

Kirjoitetusta Raamatun sanasta luopuva ”hurmahenkisyys” voi siis olla paitsi huumaavaa hengellisyyttä myös hyvin viileää, harkitsevaa ja uudistushenkistä. Siitä huolimatta kyse on olemukseltaan samasta asiasta kuin silloin, kun ihminen etsii sisäistä sanaa kirjoitetun sanan asemesta. Ihminen torjuu Jumalan ilmoituksen.

Millainen oli Lutherin raamattukäsitys?

Lutherin suhtautuminen talonpoikaiskapinaan on vanha trauma, joka ansaitsee oman artikkelinsa. Münsterin tapahtumia hän katseli kauempaa, tunnistaen jo hyvin, mihin kirjoitetusta sanasta luopuminen johtaa. Mutta millainen oli hänen oma raamattukäsityksensä? Luther ei koskaan kirjoittanut Raamatusta vastaavanlaista teosta kuin vaikkapa tahdonratkaisua käsittelevä Sidottu ratkaisuvalta. Siksi hänen raamattukäsityksensä joudutaan kokoamaan hänen tuotannostaan, ja 60 000 sivuun mahtuu hyvin erilaisia kommentteja. Tutkijalle mahdollisia polkuja on kaksi: Jotkut koettavat kirjoittaa teoksia, joissa analysoidaan Lutherin lausumia Raamatusta, ja tutkimusten tulokset vaihtelevat kovasti. Meillä – mikä tuskin yllättää ketään – esille on nostettu jokainen sellainen lause, joka rohkaisee nykyluterilaisia irtautumaan kirjoitetusta Raamatun sanasta. Parempi näkökulma olisi kuitenkin valita toinen tie ja ottaa esille Lutherin tapa selittää konkreettisia Raamatun jakeita ja kirjoja: Miten hän menettelee selittäessään vaikkapa Roomalaiskirjettä tai Galatalaiskirjettä? Mitä hän siinä yhteydessä sanoo käsittelemästään Raamatun tekstistä? Juuri noin tulisi ymmärtääkseni selväksi hänen määrätietoinen sitoutumisensa siihen, mitä Jumalan sana sanoo. Harvassa ovat kohdat, joissa uskonpuhdistajan mukaan Raamattu sanoo noin, mutta meidän onkin tehtävä toisin!

Salatun Jumalan etsijät

Luostarielämänsä aikana Luther oli ehtinyt tutustua erilaisiin hengellisiin virtauksiin. Apostolien tekojen 17. luvussa mainitun Dionysios Areiopagilaisen nimiin kirjoitettu teos Mystinen teologia, joka oli todellisuudessa 500-luvulta luvulta peräisin, oli laajassa käytössä. Theologia Deutsch, joka meillä on käännetty nimellä Kirja täydellisestä elämästä, oli kulunut hänen käsissään. Nämä olivat vetäneet aikanaan häntä puoleensa, mutta hän oli oppinut varomaan niitä jo paljon ennen kuin kuuli Zwickaun profeetoista. Niinpä hän osasi Melankhthonia paremmin tunnistaa houkuttelevan hengellisyyden vaaran. Meillä puhutaan nykyään hämmästyttävän vähän Lutherille tärkeästä erottelusta, jonka mukaan on olemassa salattu Jumala ja itsensä ilmoittanut Jumala. Itsensä ilmoittanut Jumala lähestyy syntistä ihmiskuntaa Kristuksessa, sakramenteissa ja Raamatun sanassa. Salattua Jumalaa etsii se, joka yrittää etsiä Jumalaa suoraan, ilman meille avattua tietä. Juuri tämä erottelu vei hänet sanoutumaan ehdottomasti irti niistä, jotka yrittivät lähestyä Jumalaa ilman Raamattua ja sakramentteja. On syytä päästää Luther itse ääneen: ”On vaarallista haluta tutkia verhoamatonta jumalallisuutta ilman Kristusta, inhimillisin keinoin. Näin ovat tehneet kouluteologit ja munkit, ja he ovat opettaneet muitakin. Raamattu sanoo: ”Ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon” (2. Moos. 33:20). Jotta välttäisimme tämän vaaran meille on annettu lihaksi tullut sana, joka on pantu seimeen ja lyöty ristin puulle riippumaan. Tämä sana on Viisaus ja Isän Poika ja hän on kertonut meille, mikä on Isän tahto meitä kohtaan. Joka välittämättä Jumalan Pojasta seuraa omia ajatuksiaan tai mietelmiään, hänet Jumala majesteettisuudessaan sokaisee ja hän joutuu epätoivon valtaan. … He ovat myös opettaneet, että ihmiset voivat tässä kuolevaisessa ja turmeltuneessa lihassa keskustella ja neuvotella Jumalan tutkimattoman ja ikuisen majesteetin kanssa ilman välikappaleita. Varmasti tämä heidän oppinsa on otettu vastaan korkeimpana ja jumalallisena viisautena. Minäkin olen jonkin verran ollut tekemisissä sen kanssa, kuitenkin niin, että en ole saanut ankaraa tuomiota. Minä kehotan teitä karttamaan kuin ruttoa tuota Dionysioksen Mystistä teologiaa ja samanlaisia kirjoja, joissa kerrotaan vastaavia joutavuuksia. …. Samoja typeryyksiä ovat levittäneet kansan joukkoon Müntzer ja uudestikastajat, jotka veivät ensin pois Kristuksen ja kerskuivat sitten, että heillä oli ilmestyksiä ja että he keskustelivat ja puhuivat verhoamattoman Jumalan kanssa. … Missä siis verhoamaton Jumala puhuu majesteettisuudessaan, siellä hän vain kauhistaa ja surmaa. Kun siis tahdot olla tekemisissä Jumalan kanssa, kulje tätä tietä: Kuule Kristuksen ääntä. Hänet Isä asetti koko maailman opettajaksi sanoessaan: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt, kuulkaa häntä.” Tätä vastoin juutalaiset, turkkilaiset ja kaikki itsevanhurskaat joutuvat lopulta epätoivoon, koska he halveksivat tätä ohjenuoraa ja ovat tekemisissä verhoamattoman Jumalan kanssa. Mutta maailma ei kuuntele, vaan hylkää Kristuksen ja hänen sanansa ja seuraa ja pitää suurena valaistuksia ja ilmestyksiä, jotka näyttävät olevan mahtavia ja jumalallisia, mutta jotka itse asiassa ovat saatanallisia. Olen kuullut, että turkkilaisilla on pappeja ja uskonnollisia ihmisiä, jotka päivittäin joutuvat hurmokseen. He joutuvat hengen valtaan ja makaavat onkin aikaa maassa tiedottomina. Heti kun he ovat palanneet tajuihinsa, he puhuvat suuria ja ihmeellisiä asioita. Nämä asiat saavat kansan valtaansa, vieläpä mahtavat ihmiset luulevat niitä nähdessään, että kyseessä on erikoinen pyhyys. Isä Jumala on kuitenkin käskenyt olla kuulematta tällaisia ylöstemmattuja ja kuulemaan Poikaa. Hänessä ovat kaikki viisauden aarteet kätkettynä.”

Raamattu ohjaa kotiin

”Paperipaavia” osataan siis kirota kovin eri suunnista. Raamattu ei kelpaa liberaalille uudistajalle eikä omaan hengellisyyteensä pakahtuvalle näkijälle. Nämä hyvin erilaiset opettajat ovat siis, kuten vanha sanonta sanoo, hännistään kiinni niin kuin Simsonin ketut. Salattu Jumala kiehtoo enemmän kuin yksinkertainen ja arkinen, Jumalan sanaan sitoutunut usko. Elävä ja todellinen Jumala ei kuitenkaan suostu löydettäväksi muualla kuin siellä, missä hän on itse tullut lähelle. Muualla hän piiloutuu ja lyö etsijän sokeudella. Viimeistään suru ja kärsimys osoittavat, miten tyhjiä ovat ihmisen itse pystyttämät Jumalan maailmaa koskevat rakennelmat. Monen korttitalo on kaatunut ja kaatuu vielä, kun yksinkertainen Jumalan tie ei kelpaa.

Luther kulki elämänsä lopulla yhä määrätietoisemmin sitä tietä, jonka Raamattu viitoittaa. Kun hän oli nukkunut pois, hänen pöydältään löydettiin lappunen. Se oli kirjoitettu 16.2. 1546. Tämä viesti jäi tavallaan hänen testamentikseen. ”Mitä Vergilius tarkoittaa Bucolica- ja Georgica-runoelmissaan, sitä ei kukaan voi ymmärtää olematta viittä vuotta paimenena tai maanviljelijänä. Ciceron kirjeitä (niin minusta tuntuu) ei kukaan ymmärrä toimimatta kahtakymmentä vuotta jossakin huomattavassa valtion virassa. Raamattua älköön kukaan luulko tuntevansa tarpeeksi, vaikkapa olisi sata vuotta johtanut kirkkoja profeettojen ja apostolien kanssa. Sen tähden ovat ensiksikin Johannes Kastaja, toiseksi Kristus ja kolmanneksi apostolit niin suunnattoman ihmeellisiä. Älä sinä kajoa tähän jumalalliseen Aeneis-runoelmaan, vaan kunnioita kumartaen sen jalanjälkiä. Kerjäläisiä me olemme; se on totta.” Luther nautti antiikin kirjailijoiden lukemisesta. Useimmat meistä tarvitsevat muutaman sanan taustatiedoksi. Vergilius oli Rooman kirjallisuuden suurin runoilija, jonka Bucolica-teos puhuu paimenista ja Georgica maanviljelystä. Marcus Tullius Cicero oli Rooman kuuluisin puhuja ja suuri valtiomies. Hänen kirjeenvaihtonsa ystävien kanssa kuvaa suurmiehen ajatuksia koko maailman ollessa valinkauhassa. Vergiliuksen Aeneis kertoo tarusta, jonka mukaan roomalaisten esi-isät lähtivät pakoon palavasta Troijasta ja löysivät lopulta pitkien harharetkien jälkeen uuden kotimaan Rooman maisemista. Pieni lappu löytyi siis Lutherin pöydältä hänen kuolemansa jälkeen. Raamattu, Jumalan sana ja kristityn ihmisen tietä valaiseva lamppu, oli johdattanut yhden kulkijan kotiin.