Luther kääntyi haudassaan

Kirkolliskokouskauden viimeinen istuntoviikko alkoi maanantaiaamuna Turun tuomiokirkossa pidetyssä messussa klo 9. Messun toimittamisesta vastasi piispa Kaisamari Hintikka yhdessä Espoon hiippakunnan kirkolliskokousedustajien kanssa.

Ajattelin, että onneksi autuas Lutherimme lepää Wittenbergin linnankirkon lattian alla eikä Turun tuomiokirkossa. Reformaattorin levoton pyöriminen haudassaan olisi saattanut häiritä meidän konsilieerien juhlavaa messua.

Saarnaajalla oli tekstinään viikon evankeliumi Matt. 22:1-14, Jeesuksen vertaus Kuninkaan pojan häistä. Lutheriin päästiin seuraavassa kohdassa: ”Puhuessaan Jumalan valtakunnasta, ja paljosta muustakin, Raamattu on ristiriitainen kirja. Kun me luemme ja tulkitsemme sitä – yksin, yhdessä, luterilaisen tradition valossa, tämän päivän todellisuudesta käsin – me joudumme aina päättämään mitä otetaan ja mitä jätetään. Martti Luther olisi mielellään jättänyt pois juuri tämän Matteuksen evankeliumin vertauksen kuninkaan pojan häistä. Hän kutsui sitä ”kamalaksi evankeliumiksi”, jonka saarnaamisesta hän ei pitänyt.”
Saarna löytyy kokonaisuudessaan täältä: https://www.piispakaisamarihintikka.fi/puheet/saarna-kirkolliskokouksen-avajaismessussa-4-11-2019-turun-tuomiokirkossa/

Pakkohan minun oli avata Kirkon aarteet -tikulta (Sley-Media) Lutherin postillat ja katsoa, miten Luther kauhistelee tätä evankeliumia. Näin: ”Kaikista vertauksista ja kuvista, joilla Jumala esittää meille Kristuksen valtakunnan, tämä kuva on erikoisen herttainen kuva, siinä kun kristikunnan eli kristittyjen oloa ja elämää sanotaan häiksi eli aviolliseksi yhteydeksi: itse Jumala täältä maailmasta on Pojallensa valinnut seurakunnan, jonka hän on ottanut omaksi morsiameksensa.” Ainakaan löytämistäni saarnoista ei löydy viitettäkään siihen, ettei Luther mielellään olisi saarnannut tästä tekstistä. Tosin hän löytää Herramme vertauksesta myös kauhistuttavan piirteen: ”Se uhkaa kauhistavasti sillä kaamealla rangaistuksella, joka on tuleva sekä niiden suruttomien, ylpeiden ihmisten osaksi, jotka halveksivat tätä armon aikaa ja vainoavat evankeliumin saarnaa, että myöskin niiden petollisten, kevytmielisten henkien osaksi, jotka muodon vuoksi, täyttä totta tarkoittamatta, käyttävät evankeliumin ja Kristuksen nimityksiä.”

Piispa Hintikka puhuu Raamatusta ristiriitaisena kirjana, josta me voimme päättää, mitä otetaan, mitä jätetään. Tässä kohdassa hän jää aivan eri leiriin kuin uskonpuhdistaja, joka Wormsin valtiopäivillä perusteli oppinsa Jumalan sanalla ja totesi, että hänen omatuntonsa on sidottu siihen. Jos ”luemme ja tulkitsemme sitä – yksin, yhdessä, luterilaisen tradition valossa, tämän päivän todellisuudesta käsin – me joudumme aina päättämään mitä otetaan ja mitä jätetään.” Juu. Nyt ratkaisevaa onkin, luemmeko ja tulkitsemmeko Raamattua kuten Luther ja uskonpuhdistajat, vai ”tämän päivän todellisuudesta käsin”. Nyt kuullussa saarnassa ”luterilaisen tradition valo” taisi olla lähinnä uusprotestanttisen kansankirkollisuuden kelmeää kajoa.

Varmaankaan kaikkien mielestä ei ole asiallista repostella saarnaa näin. Olen toista mieltä. Ei ole mitään arvovaltaisempaa välinettä opastaa kirkkoa kuin Jumalan sanan saarna. Kun sana heti alkuun suhteellistetaan ja sitä pidetään monivalintapalettina, josta voidaan ottaa ja jättää, ja kun uskonpuhdistaja Martti Lutheria käytetään tällaisen teologian keppihevosena, silloin tämä vuodatukseni on lähinnä hentoinen reunahuomautus. Jos Raamattua ja nyt nimenomaan tätä evankeliumia luetaan ”tämän päivän todellisuudesta käsin”, silloin sitä ei lueta siitä käsin, miksi Jeesus vertauksen kertoi. Sisälukutaito riittää osoittamaan, että ”tämän päivän todellisuuden” sijasta ratkaisevaksi tulee lopunajallinen todellisuus. Kristus lähettää omansa kutsumaan kaikkia taivaan suureen juhlaan. Silloin ”luterilaisen tradition valossa” selitettyyn sanaan kuuluu välttämättä kääntymys ja uskonvanhurskaus. Mutta kuka niitä enää ”tämän päivän todellisuudessa” pitää esillä?