Luonnon kauneus pysäyttääpi 

Ivalolainen rajavartija ja suurperheen isä Aslak Pekkala toimii aktiivisesti saamelaisten oikeuksien puolesta saamelaiskäräjillä ja kirkolliskokouksessa. Vastapainoksi vaikuttamiselle Pekkala kulkee mielellään yksin Ylä-Lapin tunturi- ja järvialueilla. Siellä asiat asettuvat oikeaan kokoonsa.  

Aslak Pekkala, 47, on isänsä puolelta inarinsaamelainen. Äiti on kotoisin Kainuusta.  

Pekkala harmittelee, ettei puhu saamen kieltä. Hänen isälleenkään ei tämän lapsuudenkodissa puhuttu saamea. Tähän vaikutti se, että isän äiti oli sijoitettu lapsena suomalaiseen perheeseen, koska hänen molemmat vanhempansa olivat kuolleet.  

Vielä 1970-luvulla oli tavallista, että suomenkielisessä ympäristössä, esimerkiksi kouluissa, saamelaisten ei annettu puhua saamen kieltä.  

– Kielen osaaminen olisi tärkeää, jotta voisi jakaa kulttuuria ja perinnetietoa omalla kielellä, Pekkala ajattelee. Perheen lapset ovat onneksi lukeneet saamea koulussa, yksi heistä vielä lukiossakin.  

Aslak Pekkalalle merkittävintä saamelaisuudessa on luontosuhde. Hän nauttii kulkemisesta Urho Kekkosen kansallispuistossa sekä Hammastunturin ja Tsarmitunturin erämaa-alueilla.  

– Viihdyn maastossa ja luonnossa, etenkin yksin, mutta myös perheen kanssa. Esimerkiksi juuri ollessani hirvenpyynnissä nousin korkealle tunturiin ja katsoin kauas ja ajattelin: tämä on se minun maisemani. Tästä nautin.  

Pekkala kuuluu perheineen vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Hän miettii Jumalaa usein juuri luonnossa.  

– Sitä miettii, miten Jumala on luonut maailman, sen kauneuden ja rosoisuuden ja tiheyden. Kyllä se pysäyttääpi.  

Perheen lapset lähtevät useimmiten innokkaasti maastoon. Pekkala on koettanut opettaa lapsillekin erätaitoja.  

– Vaikka joskus tuntuukin, että itse tekemällä pääsisin helpommalla, hän naurahtaa. 

Kun ollaan porukalla metsätöissä, lapset saavat tehdä maastossa omat tulensa.  

– Niitä on sitten ollut monta yhtä aikaa. 

Kristillinen usko on Pekkalalle kodin perua. Suuren perheen isä on huomannut, että niin kuin tuliakin maastossa jokaisella perheenjäsenellä on omat ajatuksensa ja oma tahto – myös kristinuskoon liittyen.  

– Se, että isä ja äiti ovat uskoneet, ei auta, ellei ole omakohtaista uskoa, hän huomauttaa.  

Perhe-elämä on opettanut Pekkalalle myös sitä, mitä oma epätäydellisyys merkitsee.  

– Ilman armoa olisi aika hankala elää. Tarvitaan armoa itseä ja toista ihmistä kohtaan. Ja sitten myös Jumalan armoa. Että hän antaa meille synnit anteeksi. Kyllähän sitä välillä epäilee, että onko itsellä tässä mitään mahdollisuutta. Ja kyseenalaistaa monia asioita. Mutta aina ne ovat kantaneet, armo ja Jumalan rakkaus. Ei sitä ole helppo selittää.  

Lue koko juttu Sanansaattajasta  3/21.