Liljan kauhea kohtalo

Hyvä taide tuntuu usein pahalta. Tällainen tapaus on esimerkiksi Lukas Moodyssonin ohjaama Lilja 4-ever. Näin elokuvan vuosituhannen alussa Helsingin Kinopalatsissa ja se vainoaa minua vieläkin. Filmi kertoo Lilja-nimisestä tytöstä, joka huijataan entisen Neuvostoliiton alueelta prostituoiduksi Ruotsiin. Erityisen ahdistavana on mieleeni piirtynyt loppupuolen kohtaus, jossa katsojalle näytetään ikään kuin Liljan silmin hikisiä ruotsalaismiehiä harrastamassa seksiä. Koska Lilja on pakotettuna osaansa, ovat nämä maksavat asiakkaat käytännössä raiskaajia.

Puistattavaa. Vastenmielistä. Itkettävää.

Kyseisessä iltapäivänäytöksessä oli kuitenkin läsnä myös henkilöitä, joiden mielestä kohtaus oli hauska. He nauroivat kuin olisivat katsoneet komediaa. Se hämmensi ja pisti vihaksi. Tiedostan kyllä, että ihmisillä on erilaisia tapoja käsitellä epämiellyttäviä tilanteita. Nauru on yksi keino tavoitella niskalenkkiä kohti käyvästä kuvotuksesta. Mutta silti minua piinaa kysymys: Entä jos kyse ei ollutkaan psykologisesta selviytymismekanismista? Entä jos kyse oli aidosta huvittumisesta?

Edes Lukas Moodyssonin tasoinen ohjaaja ei pysty kontrolloimaan, kuinka hänen elokuvansa otetaan vastaan. Teoksen tulkinta ei ole tekijän käsissä. Ankarinkin ihmiskauppakritiikki voi kääntyä viihteeksi katsojan pääkopassa. Miksi siis minun – tai edes Moodyssonin – tulkinta elokuvan moraalisesta merkityksestä olisi parempi kuin myötätunnottomien hekottajien? Miksi Liljan kohtalon katsomisen pitäisi olla inhottavaa eikä esimerkiksi hauskaa tai kiihottavaa?

Kulttuurin oletusasetukset ja sovinnaisuussäännöt toki määrittelevät, millaiset reaktiot lasketaan hyväksyttäviksi. On myös luultavaa, että empatiakykyisten kädellisten yhteiselo on koitunut evolutiiviseksi eduksi. Ja lienee selvää – kuten ateistifilosofi Sami Harris toteaa teoksessaan Moraalinen maisema – että ”matematiikan, tieteen, taiteen ja miltei kaiken meitä kiinnostavan tapaan nykyiset merkitystä ja moraalia koskevat pohdintamme ovat nousseet evoluution rakentaman alustan yläpuolelle.”

Mutta silti mietin: Mikäli universumi on materian päämäärätöntä ja sattumanvaraista muovautumista, eivätkö suru ja siekailematon hohotus Liljan kohtalon äärellä ole pohjimmiltaan, totuustasolla, aivan samanarvoisia reaktioita?

Ajatus tuntuu sietämättömältä. Minun on mahdotonta hyväksyä sitä. Minulle on luontevampi uskoa, että Liljan kohtalon tuomitseva ihmistietoisuus tavoittaa jotain ylimaallista. Materiaalisella tasollahan tapahtuu vain sukupuoliyhteys, jota Rooman keisari Marcus Aurelius kehotti mieleenpainuvasti pitämään ”elinten yhteen hankaamisena, jonka johdosta hetken kestävän kouristuksen jälkeen lima vuotaa.” Mutta moraalitietoisuuden silmissä tapahtuu jotain pahaa.

En tule koskaan myöntämään, että suhtautumisessani Liljan kohtaloon olisi kyse vain kulttuurisidonnaisista, suhteellisista näkemyksistä. Lilja 4-ever ei saa koskaan kääntyä komediaksi. Liljan kokema vääryys on vääryyttä. Ikuisesti. ␃