Laskevia käyriä katsellessa

Kirkon nelivuotiskertomus Uskonto arjessa ja juhlassa 2016–2019 kirvoitti pitkän keskustelun. Se alkoi tiistai-iltana, jatkui keskiviikkoaamuna ja sitä jatketaan vielä keväälläkin, kun ruotsinkielinen kertomus valmistuu.

Mikä kokousta niin puhutti? Tulin Turkuun lakivaliokunnan puheenjohtajan Antti Savelan kyydissä. Antti pohdiskeli, että jos nelivuotiskertomuksen kertomasta kantaisimme tulosvastuun, meidän kolmatta kautta istuvien pitäisi kai tehdä omat johtopäätöksemme. Aika monta sataatuhatta suomalaista on tänä aikana eronnut kirkosta.

Syystä kirkolliskokous siis keskusteli. Siitä huolimatta, että vähäinen tai olematon taitaa olla vaikutusmahdollisuutemme megatrendiin. Helsingissä asuvista 30–39-vuotiaista miehistä noin kolmannes kuuluu kirkkoon ja saman ikäisistä naisistakin reilusti alle puolet. Muualla tullaan perässä samaan suuntaan. Vuosina 1921–1949 syntyneistä itseään uskonnollisena pitää 71 % väestöstä. Vuosina 1990–1999 uskonnollisia on 23 %. Tässä ikäluokassa uskonnottomia on 59 % ja ateisteja 17 %. Kaikista suomalaisista vuonna 2018 kristinuskon opettamaan Jumalaan uskoi 25 %. Eri tavalla Jumalaan tai jumalaan uskoi 18 %. 19 % ei oikein tiedä, uskooko vai ei. Vuonna 2000 lapsista kastettiin 89 % ja vuonna 2019 enää 62 %. Haluatteko lisää?

Sitten kuultiin erilaisia reseptejä. Osa näki ratkaisuksi sen, että kirkko terävöittää profiiliaan, julistaa rohkeammin Jumalan sanaa ja ottaa evankeliumin kaiken toiminnan keskukseen. Toiset olivat sitä mieltä, että kirkosta etääntyneiden milleniaalien tavoittamiseksi kirkon olisi muututtava radikaalisti ajanmukaiseksi. Joidenkin puheenvuoronkäyttäjien mielestä ainoa tie on patriarkaalisten rakenteiden purkaminen kirkon uskosta ja käytännöstä. Eräs edustaja sanoi, että jos kirkossa harjoitetaan kristillistä joogaa, niin hänen ympäristössään epäilyksiä herättää sanaparissa se osa ’kristillinen’, ei ’jooga’.

Tämä aika elää polarisaatiosta. Siitä koko maailma saa osoituksen seuratessaan Yhdysvaltojen presidentinvaaleja. Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului viime vuoden lopulla 3 792 304 ihmistä eli 68,6 % kansasta. Kirkolliskokoukseen kuuluu 109 edustajaa. Siihen mahtuu monta naista ja miestä ja mieltä. Samoin kirkosta eronneiden ilmoittamat eroamisen syyt ovat moninaiset. Neljä yleisintä syytä ovat seuraavat: kirkolla instituutiona ei ole henkilölle merkitystä (68 %), hän ei ole uskonnollinen ihminen (62 %), ei halua maksaa kirkollisveroa (61 %) tai ei usko Jumalaan (54 %). Tuskin on yllätys, että perinteiset perhe- ja avioliittokäsitykset korreloivat sen kanssa, kuinka uskonnollinen hän on. Laajassa kuvassa kirkollisen patriarkaatin purkajat ja intersektionaalisen feminismin puolestapuhujat asettuvat arvokartalla enemmän ateistien ja ei-uskonnollisten kuin uskonnollisten leiriin. Jos siis niillä lääkkeillä kirkkoa koetetaan pelastaa, tarvitaan todella raivokasta lähetystyötä. Arvaan: ei tuota tulosta. Perustelu: Ruotsin kokemukset.

Mihin päädyn tämän prosenttitulituksen jälkeen? Siihen, mihin nelivuotiskertomuksen havainnotkin: kulttuurikirkollisuudella ei ole tulevaisuutta. Jos ihminen ei elä uskonsuhteessa Jeesukseen Kristukseen eikä elävässä yhteydessä hänen kirkkoonsa, mitkään poliittisluontoiset manööverit tai mainoskampanjat eivät auta sen enempää kuin sateenkaari-ideologiaa jalkauttavat papitkaan. Auttaa vain kääntymys ja usko. Evankelis-luterilaiselle kirkollemme kohtalonkysymys on, tarjoaako se yhteisön, jossa uskovia hoidetaan ja varustetaan missiota varten ja jossa tarjotaan ihmistä ja maailmaa suurempia vastauksia etsijälle.

Väkevän mustanruudin jälkeen lempeämpi loppukaneetti. Se oli ministeri Saarikon tervehdyspuheen ydin, jota hän korosti kirkolliskokoukselle: ”Näköalojen himmetessä arvojen merkitys korostuu.” Kirkon arvot ovat sen strategiassa usko, toivo ja rakkaus. Kun niistä eli viime kädessä Kristuksesta ja hänen sanastaan eletään, niin mikäs hätä tässä.