Lapselle on puhuttava kuolemasta suoraan

Lapsi näyttää surunsa eri tavalla kuin aikuinen, mutta hänen surunsa on yhtä totta. Surevalle lapselle on tärkeää pitää kiinni tutuista rutiineista. Lisäksi lapsi tarvitsee turvallisen aikuisen, joka voi vastata hänen kysymyksiinsä ja tarvittaessa mallintaa surua omalla esimerkillään.

Kristiina Virkkilän ollessa 12-vuotias samalla luokalla ollut tyttö kuoli yllättäen. Kun luokkatoverit välitunnilla kuulivat kuolemasta, kaikki itkivät kovasti. Seuraavalla tunnilla opettaja ihmetteli oppilaidensa itkua, ja hänelle kerrottiin tapahtuneesta.

Opettaja käski heti lopettaa parkumisen.

– Ajattelin silloin, että onpa tyhmä mies, terapeutti, lastentarhanopettaja Kristiina Virkkilä naurahtaa.

Kuoleman käsittelystä lapsen kanssa on edelleen vaikea löytää suomenkielistä kirjallisuutta, vaikka nykyään ymmärretäänkin, että myös lapsi suree, joskin näyttää usein surunsa eri tavalla kuin aikuinen.

Kristiina Virkkilän vastaanotolla käy aikuisia, jotka ovat lapsena kokeneet menetyksen, mutta kukaan ei ole silloin auttanut heitä suremaan. Aikuisena surematta jäänyt suru näkyy pahana olona, jonka alkulähdettä voi olla vaikea paikallistaa. 

– Surematta jäänyt suru tulee ehkä esiin masennuksena tai vihana. Joskus vasta pitkän terapian myötä alkaa löytyä todellinen syy pahaan oloon, ja henkilö voi surra ja päästää menetetyistä asioista irti. 

Ennustettava arki on tärkeä

Kun aikuinen kokee suuren menetyksen, hän sukeltaa suruun ja nousee sieltä välillä pintaan sukeltaakseen taas uudelleen. Jossain vaiheessa elämä jatkuu, ja suru siirtyy taka-alalle.

Lapsen suru on toisenlaista, minkä vuoksi sitä on joskus vaikea tunnistaa suruksi. 

– Lapsen on hyvä päästä palaamaan arkeen mahdollisimman pian. Normaaleista rutiineista, päiväkodista, koulusta ja harrastuksista olisi tärkeää pitää kiinni, sillä lapsi hakee turvaa ennustettavuudesta. 

Välillä lapsen suru tulee näkyväksi – yllättävissäkin tilanteissa. Puhutaan ”surahtamisesta”, siitä, että lapsi, päinvastoin kuin aikuinen, yhtäkkiä sukeltaa suruun ja seuraavassa hetkessä nousee taas pintaan.

– Lapsi saattaa yhtäkkiä kesken leikin kysyä tai kommentoida jotain kuolemaan liittyvää. On tärkeää, että aikuinen on tällöin valmis vastaamaan lapselle ja keskustelemaan asiasta hänen kanssaan, Kristiina Virkkilä kertoo.

Joskus lapsen kysymykset hätkähdyttävät. Lapsi saattaa esimerkiksi kokea häpeää tai syyllisyyttä läheisen ihmisen kuolemasta.

Lapsi pohtii, kuoliko sisko ehkä siksi, koska hän oli siskolle ilkeä tai hävetä sitä, ettei hänellä ole enää isää. 

– Lapselle on tärkeää, että oma perhe on normaali, niin kuin muutkin perheet ja perheenjäsenen kuolema saattaa hävettää, koska se tekee perheestä ”epänormaalin”.

Jos aikuinen torjuu lapsen syyllisyyttä tai häpeää ilmentävän kysymyksen tai hymähtää, että ”mitä sinä tuollaista mietit”, lapsi oppii, ettei menetykseen liittyvistä tunteista kannata puhua.

Joskus taas lapsi, jonka perheenjäsen on kuollut, ei puhu kuolemasta mitään eikä itke, mikä luonnollisesti aiheuttaa huolta.

– Aikuinen voi mallintaa lapselle surua esimerkiksi sanottamalla omia tuntemuksiaan. Lapsi sitten puhuu, jos puhuu. 

Aikuisen surun näkeminen ei siis vahingoita lasta, vaan päinvastoin auttaa häntä itseäänkin suremaan. Virkkilä kuitenkin peräänkuuluttaa lapselle mahdollisuutta myös ”suruvapaaseen ilmapiiriin” esimerkiksi jonkun perheen ulkopuolisen aikuisen kanssa.

– On tärkeää, että lapsella on surun keskellä saatavilla turvallinen aikuinen, joka pysyy koossa ja jonka kanssa voi tehdä jotain kivaa ja tarvittaessa puhua menetyksestä, jos siltä tuntuu.

– Aikuinen voi mallintaa lapselle surua esimerkiksi sanottamalla omia tuntemuksiaan, Kristiina Virkkilä neuvoo.

Menevätkö suolet taivaaseen?

Lapsen kanssa on tärkeää puhua suoraan kuolemaan liittyvistä asioista. 

– Lapselle voi kertoa itsemurhasta esimerkiksi, että läheinen ihminen oli sairas ja sen vuoksi luuli, että kuolema olisi ratkaisu, vaikkei se olekaan oikeasti hyvä ratkaisu., Kristiina Virkkilä sanoo.

Itsemurhat kasautuvat usein samoille suvuille ja on tärkeää, että lapsi tietää jo nuorena, että se on huono malli toistettavaksi ja jättää läheisille suuren tuskan. 

Lapsen maailma on konkreettinen. Siksi on tärkeää, ettei käytetä kielikuvia, joita lapsi ei ymmärrä.

– Jos esimerkiksi sanotaan, että joku ”nukkui pois”, lapsi saattaa alkaa pelätä nukkumaanmenoa, Virkkilä kuvaa.

Lapsi on hyvä ottaa hautajaisiin mukaan jo siksikin, että hautajaiset usein oikovat vääriä mielikuvia kuolemasta.

Kristiina Virkkilä kertoo lapsista, joiden vanha sukulainen kuoli. Lapset olivat kuulleet jonkun sanovan, että sielu menee taivaaseen. Lapset kuitenkin sekoittivat sanat ”sielu” ja ”suoli”. Arkkua maahan laskettaessa ja hautaa umpeen luotaessa he olivat seuranneet silmä kovana, koska suolet lentävät taivaaseen. Helpottuneina he näkivät, ettei näin käynytkään.

Huone tuli valmiiksi

Taivastoivo kuuluu myös lapselle.  Taivaasta puhuttaessa on kuitenkin tärkeää olla kieltämättä lapselta surua. Vaikka rakkaalla ihmisellä on kaikki hyvin ja hänet tavataan jälleen, lapsella on silti oikeus olla surullinen siitä, että joutuu kasvamaan ilman toista/tuota tärkeää ihmistä.

Ruumiin ylösnousemusta voi havainnollistaa lapselle esimerkiksi hanskojen avulla. Kuolemassa ”hanskat” eli kuoret riisutaan ja haudataan. Käsi, se mitä ihminen oikeasti on, luonne ja persoona, jää elämään ja herätetään uuden ruumiin kanssa viimeisenä päivänä.

Kristiina Virkkilä kertoo omasta esikoisestaan, joka oli 5-vuotias, kun isoisoisä kuoli. Lapset näkivät, kun taata pestiin ja laitettiin arkkuun. Esikoinen näytti miettivältä ja oli hiljainen.

Automatkalla hän kuitenkin yhtäkkiä puhui.

”Tiedän, miksi taata kuoli. Huone tuli valmiiksi taivaassa”. 

Lapsi oli jäänyt muistelemaan opetusta siitä, että Jeesus meni edeltä valmistamaan meille huoneen taivaassa. Hän pohti vielä, mahtuuko koko perhe kerran samaan huoneeseen. Kun vanhemmat vakuuttivat hänelle, että näin varmasti tapahtuu, hän rauhoittui.

Sama lapsi kiteytti myöhemmin lapsen ja aikuisen surun eron: ”Minulla on taataa ikävä, mutta minua ei koko ajan itketä niin kuin mummoa”.

Teksti on julkaistu Vinkki-lehden Aikuisparkki-palstalla.