Lähtö on aina lähellä

Kun ajattelen kuolemaani, ajattelenkin elämääni. 

”Kuolema on peruuttamaton. Valmistautuminen siihen kestää läpi elämän”, kirjoittaa psykoanalyytikko Pirkko Siltala kirjassaan Elämän päättyessä (Kirjapaja 2017). Tietoisuus kuoleman vääjäämättömyydestä muovaa ihmisen olemassaoloa. Siltalan mukaan kuoleman ajatteleminen antaa elämäämme vastuullisuutta, vapautta ja syvyyttä. Moni ajatteleekin omaa kuolemaansa, mutta siitä puhuminen voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta.

Elämän vastaparit

Kuolemassa pelottavat mahdollinen kipu ja luopuminen läheisistä. Kristillinen vakaumus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen lohduttaa, mutta ei poista kuoleman ahdistavuutta. Se on vihollisista viimeinen, kuten Uudesta testamentista luemme. Kuolema voi olla kaunis ja levollinen tai se voi olla tuskallinen ja ruma. Kaikki eivät kuole niin kuin Raamattu kertoo Abrahamin kuolleen: elämästään kylläkseen saaneena. Jeesuksen kuolema oli julma, raaka ja tuskallinen.

Se, onko ihminen tuntenut olevansa elämänsä aikana rakastettu ja turvassa, vaikuttaa siihen, miten hän aikanaan kuolee. ”Elämän aikana sisäistetyt ihmissuhteet, jotka sisältävät huolenpidon ja kannatelluksi tulemisen kokemuksia, antavat kuolevalle suojaa ahdistuksen hetkinä ja säilyvät kuolemisen aikana pohjana toivolle, luottamukselle, kiitollisuudelle ja uskolle hyvyyteen. Tähän perustuu kuolevan kyky luopua ja surra, tuntea syyllisyyttä ja korjata”, Pirkko Siltala kirjoittaa. Hän muistuttaa elämän vastapareista: kauneudesta ja rumuudesta, vapaudesta ja vankeudesta, toivosta ja pelosta, pyhästä ja saastaisuudesta, pysyvästä ja katoavasta. Yksikään ihminen ei ole yksinomaan hyvä. Kun hän haluaa nähdä itsensä pelkästään rakastavana, ehjänä ja hyvänä, hän näkee pahuutta ja petomaisuutta vain toisissa.

Tietoisuus rajallisuudesta

Teologian tohtori Jouko M.V. Heikkinen on kirjoittanut kuolemisen taidosta kaksi kirjaa: Rakas viimeinen päivä (Suomen ev. lut. Rukousyhteisö, 1999) sekä Kuolema – tie elämään (Väyläkirjat 2016). Kristillisestä näkökulmasta kuolemaa käsittelevä Heikkinen kiteyttää: ”Kuolemisen taito on pohjimmiltaan elämisen taitoa”. Pirkko Siltala kirjoittaa psykologian näkökulmasta, mutta hänen ja Heikkisen pohdinnat leikkaavat toisiaan useissa kohdin.

Siltala kirjoittaa: ”Kuolema pitää yllä tietoisuutta elämän rajallisuudesta, jossa jokaisella on oma aikansa. Siitä seuraa perustavalla tavalla vastuu elämästä ja sen mukana terve syyllisyydentunne, joka suojelee ja varjelee meitä ja antaa meille anteeksiantamisen ja sovituksen mahdollisuuden. Se voi tuoda kiitollisuuden elämää kohtaan. Kuolemaa koskeva ajattelu kääntyy näin myös elämän ajattelemiseksi.”

Kuolemaan valmistautuminen on oman syyllisyyden ja väärin tekemisen katsomista ja sovituksen, anteeksi antamisen ja pyytämisen liikkeessä elämistä. Aika loppuu vääjäämättä ja samoin mahdollisuus korjata se, mistä sydän syyttää.

Suru auttaa irrottamaan

Jos ihmisen ei kuollessaan tarvitse olla yksin tai jos se ei tule yhtäkkisesti, siinä voi syvällä tavalla toteutua se, miten ihmiset kantavat toisiaan rakkaudellisesti. Pirkko Siltala muistuttaa sairaalapapin antamasta lohdutuksesta. Ilman tukea oman elämän katselussa ja siitä luopumisessa sekä kuoleva että hänen omaisensa voivat vajota syvään masennukseen. On tärkeää löytää kosketus omaan suruunsa. Ilman sitä kuolevan on mahdotonta kestää elämänsä loppumista ja surijan vaikea kestää läheisensä menetystä. Kuolevien ihmisten kanssa psykoterapiatyötä tehnyt Pirkko Siltala korostaa niin kutsutun luovan ja eheyttävän masennuksen merkitystä. Siihen kuuluu surumielisyys, jonka auttaa kuolevaa kaipaamaan, ikävöimään ja muistelemaan. Surun merkitys on siinä, että omaisen ei tarvitse poistaa kuollutta mielestään eikä elämästään eikä myöskään juuttua häneen kiinni.

Pirkko Siltala oli mukana kehittämässä vuonna 1988 toimintansa aloittanutta saattokoti Terhokotia Helsingissä ja on toiminut vuosia siellä työnohjaajana. Hän ottaa kantaa siihen, millainen on hyvä kuolema. Siltala toteaa, että kuolevan on saatava elää viimeiset vaiheensa oman arvonsa säilyttäen ja löytää itselleen ”oma, persoonallinen kuolemansa”. Kipua ja muita oireita on lievitettävä. Tärkeitä ovat itsemääräämisoikeuden säilyttäminen ja yksilöllisyyden kunnioittaminen. Ihminen tarvitsee  turvallisuutta ja lähtörauhan kuoleman tullessa. Pirkko Siltala kirjoittaa myös eutanasiasta ja siihen liittyvistä eettisistä ongelmista ja viittaa arkkiatri Risto Pelkoseen, jonka mukaan eutanasia ei ratkaise kuoleman ongelmia vaan luo uusia ongelmia.

”Kasvoista kasvoihin”

Siltala muistuttaa, että kristillisessä ajattelussa ihminen näkee taivaassa Jumalan kasvoista kasvoihin. Kuolema on kristitylle siihen kotiin palaamista, jossa jokaiselle on huone valmiina. Siltala siteeraa ortodoksi-isä Ambrosiusta, joka on todennut: ”Kristillisen kirkon tehtävänä on aina ollut yhdistää näkyvä ja näkymätön, kuluva aika ja iankaikkisuus.”

Elämän päättyessä ei ole opas kuolemiseen taidosta. Pirkko Siltala tuo kuitenkin esiin monia tärkeitä näkökohtia siitä, miten elämä ja kuolema liittyvät yhteen ja mitä on elämän merkityksellisyys ja miten omaan kuolemiseen voi valmistautua.

Elämme vastakohtien jännitteessä ja moneen vääryyteen syyllisinä. Kristillisestä näkökulmasta olemme armahdettuja ja paljon anteeksi saaneita. Tämä tuo elämään realismin ja merkityksellisyyden ja  parhaimmillaan myös lempeyttä itseä ja toisia kohtaan. Voisiko ajatus ajan rajallisuudesta lahjoittaa myös hitusen pyhää huolettomuutta? Minulla on tämä päivä, on monisävyinen elämäni ja usein ristiriitainen mieleni. Mutta on myös Jumala, on iankaikkisuus, on Kristuksen loputon rakkaus. On toiset ihmiset, joihin saan turvautua niin elämässä kuin kuolemassakin. Kuolema on kuin onkin  vihollisista viimeinen, mutta se on jo kukistettu.

Lähde: Pirkko Siltala: Elämän päättyessä. Matka kohti kuolemaa. Kirjapaja 2017.

Julkaistu Sanansaattajassa 38/17.