Lähetyskäskyn toteuttamisen periaatteet kirkossa 

Kirjoittajat: Pekka Leino ja Jouko Talonen. Leino on Kirkko-oikeuden dosentti, OTT, TT. Talonen on Kirkkohistorian emeritusprofessori.

Kirkossamme on herättänyt ihmetystä, mihin suuntaan kirkon lähetystyötä ollaan ohjaamassa. 

Meidän Herramme antoi ylösnousemuksensa jälkeen tehtävän viedä evankeliumi kaikille kansoille. ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.  Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matteus 28:18-20). 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous kokoontui ensimmäisen kerran vuonna 1876. Ensimmäiseen kirkkolakiin ei tullut lähetystyöstä säännöksiä, mutta lähetystyöstä ja sen asemasta kirkossamme alettiin vähitellen käydä keskustelua. Kirkollisten järjestöjen kautta tapahtuva lähetystyö vakiintui käsitteenä kirkon lähetystyöksi vasta kuusikymmentäluvulla. Vuoden 1943 kirkolliskokous asettui kielteiselle kannalle siihen nähden, että kirkko itse tekisi lähetystyötä.  

Suomen Lähetysseura (SLS) ja Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY) oli todettu  kirkon lähetystyön toteuttajiksi jo 1900-luvun alkupuolella, vaikka keskustelu niiden asemasta ja kirkon roolista jatkuikin. Laajennettu piispainkokous päätti vuonna 1954 perustaa Kirkon lähetysasiain neuvottelukunnan ja lähetystyö liitettiin kirkon toimikuntajärjestelmään. Päätöksen perusteella Lähetysseuran ja Evankeliumiyhdistyksen katsottiin toteuttavan ”lähetystyötä Suomen kirkon puolesta.”  Näin Evankeliumiyhdistyksen Japanin lähetystyö tunnustettiin virallisesti saman arvoiseksi Lähetysseuran lähetystyön rinnalla.  

Käytännössä kirkollisten järjestöjen kautta tehtävä lähetystyö osoittautui kansankirkkoon hyvin soveltuvaksi. Näin saatiin lähetystyö lähelle maallikoitakin. ”Siksi Suomessa kirkko suorittaa lähetystyötä sellaisten yhdistysten kautta, jotka se on valtuuttanut tähän tehtävään. Laajennettu piispainkokous on nimennyt tällaisiksi lähetystyötä suorittaviksi yhdistyksiksi Suomen Lähetysseuran ja Suomen Evankeliumiyhdistyksen Japaninlähetyksen. Nämä suorittavat nykyään lähetystyötä kirkon nimissä.” (Olli Heilimo 1967). 

Kirkon lähetysjärjestöjä on myöhemmin tullut lisää, mutta niille kaikille on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa asetettu vaatimukseksi mm., että järjestön työ tapahtuu evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä ja evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen perustalla.  

Luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaan toimimisestahan kirkon itsensäkin tulee pitää kiinni omassa työssään. Sittemmin kirkon ja kirkollisten lähetysjärjestöjen yhteistyön välille on kirkollisen lähetystyön ehtoja täydennetty. On esimerkiksi alettu edellyttää, että järjestö toteuttaa toiminnassaan kirkon hyväksymää kirkon lähetyksen peruslinjausta ja sen toimintaperiaatteita. Viimeaikaiset tapahtumat antavat kuitenkin aihetta kysyä, mitä tällaiset lisäykset käytännössä sisältävät ja mihin ne perustuvat? Ja miten näitä tulkitaan, onko muodostunut jotakin lähetystyön kannalta kehällistä lähetystyön periaatteiden toteutumisen tielle? 

Kahden evankelis-luterilaisen kirkkomme tunnustuskirjoista tunnetusti hyvin kiinni pitävän järjestön toiminta on nyt nostettu tikun nokkaan. Julkisuudessa on kerrottu järjestöiltä vaadittavan katumusta ja parannuksen tekemistä kovin ulkonaisilta vaikuttavien ehtojen rikkomisesta kirkon lähetysjärjestön aseman menettämisen uhalla. Onko näiden järjestöjen tekemässä lähetystyössä ollut vikaa tai ovatko ne toiminnassaan poikenneet kirkon opista ja tunnustuksesta? Onko kysymys oikeastaan jostakin muusta, enemmänkin vallankäyttöön kirkossa liittyvästä, ei niinkään  lähetystyöhön liittyvästä? Kristuksen kirkossa tulisi kaiketi ennemminkin ”opettaa pitämään kaikki” mitä kirkon Herra on käskenyt – ja myös itse pitää kiinni siitä, mitä on velvoitettu muille opettamaan pitämään? 

Onko ajankohtaisessa kirkon lähetystyötä koskevassa skismassa pohjimmiltaan kysymys viime vuosina yhteiskunnallisista muutoksista johtuen aika ajoin esiin nousseista Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa koskevista vaatimuksista sen käsitysten tai lainsäädännön muuttamiseksi? Kirkon hallintokäytännöissä on alkanut ilmetä epäjohdonmukaisuuksia mm. siinä, ettei ole puututtu edes eräisiin avioliittoon liittyviin seurakuntien luottamuselinten ja viranhaltijoiden ratkaisuihin, jotka ovat olleet selvässä ristiriidassa kirkon järjestykseen ja opetukseen nähden.  Sen sijaan on ilmeistä, että todellisuudessa kirkosta eroamisen pelko ja yleisen mielipiteen vaikutus ovat ilmeisesti määrittäneet järjestöjen aseman kirkon lähetysjärjestön kyseenalaistamista enemmänkin kuin se, että Inkerin ja Kenian luterilaisissa kirkoissa on näiden järjestöjen työhön vihitty miehiä papeiksi. Kysymys ei siten olekaan lähetystyöstä, vaan siitä, että näissä järjestöissä on haluttu pitäytyä kirkkomme vuotta 1986 edeltävään käsitykseen kirkon pappeuteen liittyvästä sukupuolesta ja myös kirkon näkemyksessä eri sukupuolta olevien parien kirkollisessa vihkimisessä.  

Kysymys on varmaankin myös siitä, että kirkossa on enenevässä määrin osoittautunut vaikeudeksi päästä yksimielisyyteen edes kirkon opin sisällöstä. Esimerkkinä opillisen konsensuksen tavoittamattomuudesta käy tämänkin asian taustalla oleva kirkon pappisvirkaa koskenut muutos vuoden 1986 kirkolliskokouksessa. Mainitusta päätöksestä on seurannut dilemma asiassa, jonka ei tuolloin kirkolliskokouksen enemmistön mukaan sanottu koskevan kirkon oppia ollenkaan. Erimielisyys asiassa koski Augsburgin tunnustuksen V artiklaan liittyvän kirkolliskokouksen päätöksen opillisuuttakin. 

Kirkolliskokous päätti tuolloin vaadittavalla määräenemmistöllä pappisviran avaamisesta naisille todeten perustevaliokunnan kannan mukaisesti asian ei-opilliseksi, joten kysymys ei voinut tämän mukaan olla kirkon opin muuttamisesta. Tästä on väistämättä seurannut johtopäätös, että myös entinen käsitys papin sukupuolesta on ollut ja on kirkon opin mukainen. Kirkolliskokous tällöin nimenomaisesti samassa yhteydessä totesi ponnen muodossa määräenemmistöksikin riittävällä äänestystuloksella 85-9, että ”myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityiksi ja nimitetyiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen”.  

Kirkkoon synnytettiin siten kirkolliskokouksen päätöksellä Augsburgin tunnustuksen V artiklaan sisältyvästä kirkon pappisvirasta kaksi rinnakkaista käsitystä, joiden välillä on ollut aito teologinen jännite, jopa ristiriita. Kirkolliskokous näin päättäessään nimenomaisesti hyväksyi molemmat näkemykset, koska kirkon opin ei sanottu muuttuneen. Kirkollisen ykseyden vaalimisen toivottiin estävän sellaisia tilanteita, joissa toisen näkemyksen edustajia pyrittäisiin painostamaan tai heitä ymmärtämään tarkoituksellisesti väärin, mustamaalaamaan tai loukkaamaan tietoisesti. Mutta toisin on kuitenkin käynyt. Kahden kirkon lähetysjärjestönkin painostaminen on tästä selvä esimerkki.   

Tämän kirkon lähetysjärjestöasemaa koskevan asian yhteydessä on perusteltua kysyä, onko kirkossa vuoden 1986 päätöksessä näkemykselliseen vähemmistöön jääneiden kannalla olevien toiminnanvapaus tullut kirkolliskokouksen päättämällä tavalla turvatuksi? Onko heidän omantunnonvapauttaan kunnioitettu kirkon toiminnassa tämän jälkeen vai onko esiintynyt syrjintää  kirkolle keskeisessä omantunnonkysymyksessä suhteessa kirkon tunnustukseen?  Kaikilta osin ei olla toimittu kirkon arvon mukaisesti, vaikka kirkolliskokous melkein yksimielisesti ilmaisi tahtonsa siitä, että kirkon pappisvirkaa koskevan päätöksen jälkeen kirkossa virkakysymyksessä aikaisemmalla kannalta olevilla säilyy vapaus toimia ja viranhaltijoilla pappisvihkimykseen ja tuleminen eri virkoihin nimitetyiksi aikaisemmasta virkakäsityksestä huolimatta.   

Nurinkurista kylläkin, mutta kirkolliskokouksen vuoden 1986 päätös pappisviran avaamisesta naisille on käytännössä johtanut pappisviran sulkemiseen tässä omantunnon asiassa näkemykselliseen vähemmistöön jääneiltä miehiltä, mahdollisesti kieltoon myös joihinkin muihin tehtäviin kirkossa.  Kirkolliskokous ei ole voinut tarkoittaa, että esimerkiksi kirkon lähetystyön järjestelyjä pyrittäisiin käyttämään niin, että kirkon tunnustukselle uskollisten järjestöjen opetukseen pyritään puuttumaan niin, että se merkitsee tosiasiassa indoktrinaatiota. Näin on, jos pyritään painostamaan kirkon opin mukaista vakaumusta niin, että kirkon pappisvirassa tehdyt muutokset edellytetään sellaiseksi ehdottomaksi totuudeksi, joka on hyväksyttävä pappisvihkimykseen pääsemiseen tai muuten esitetään ehtona muihin kirkon tehtäviiin.  

Pappisvihkimyksissä olisi kirkossa mahdollista kirkolliskokouksen päätöksenkin perusteella toimia yksittäisissä kirkonsisäisessä uskonnon- ja omantunnonvapauden toteutumista vaativassa tilanteessa vaihtoehtoisen järjestelyn mukaan siten, että myös omassatunnossaan nykyisen järjestelyn itselleen vaikeaksi kokeneet papiksi vihittävät voisivat omasta kirkostaan saada pappisvihkimyksen. Näiden järjestöjen työssään tarvitsemien pappien vihkimiseksi olisi tarvittaessa järjestettävä mm. aikaisemmin lähetysjuhlilla toimittuun tapaan erillisiä pappisvihkimyksiä. Tästä ei voi seurata naispastoreiden syrjimistä, koska näissä järjestöissä on työssä pappina vain miehiä. Kysymys on myös kirkolliskokouksenkin edellyttämästä kirkon opillisen ykseyden toteuttamisesta myös käytännössä. Näin toimittaessa ei tarvittaisi myöskään toisen luterilaisen kirkon myötävaikutusta näiden järjestöjen tarvitsemien pappien saamiseksi työhön.    

Onko näiden kirkollisten järjestöjen uskollisuutta kirkon tunnustukselle kirkossa asian mukaisesti arvostettu, kun ne ovat käytännössä joutuneet toimintansa turvaamiseksi palkkaamaan toisen luterilaisen kirkon vihkimiä pappeja? Järjestöt eivät ole edes toimineet luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen ohjeen mukaan ehtyvien pappimääriensä säilyttämiseksi ryhtymällä itse vihkimään itselleen pappeja luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen ilmoittamalla tavalla.   

Nämä kaksi kirkon lähetysjärjestöä haluavat epäilemättä pitää kiinni kirkon tunnustuksesta sääntöjensä mukaan. Käsittämätöntä on, jos kirkko nyt julkisuuteen tuotujen seikkojen perusteella haluaa aiheuttaa omalle lähetystyölleen ja näille kirkollisille järjestöille taloudellista ahdinkoa. Tästä seuraisi kirkon lähetystyöntekijöiden suuri lukumääräinen vähennys.   

Vakava kysymys onkin, miten lähetyskäskyn toteuttamisen periaatteet on ymmärretty kirkossa? Vanha roomalaisesta oikeudesta peräisin oleva sopimuksiin liittyvä periaate pacta sunt servanda on voimassa asioissa, jotka ovat sovittavissa. Mutta onko lähetyskäskyyn faktisesti ihmistekoisesti liitetty ehtoja, joita tulkitsemalla vaaditaan myös jotakin muuta?  Uuden testamentin pohjalta taas on voimassa periaate, ettei siivilöidä hyttysiä ja niellä kameleita.