Lähetysblogi Salome Olenius

Lähetystyöntekijänä moni itseä määrittävä asia muuttui

En voi enää esitellä itseäni joensuulaiseksi tai diakoniatyöntekijäksi, sillä se tarkoittaa täällä Virossa eri asiaa kuin Suomessa. Äitiys oli kuitenkin asia, jonka ajattelin pysyvän samanlaisena, vaikka ympäristö muuttuukin. Sitten puoli vuotta lähetystyöntekijänä kului ja huomasin että olen ”emme” eli viroksi ”äiti”. Joka päivä kuuluu ”Vaata Emme” ”Tule Emme” eikä se haittaa, vaan olen jo totuttautumassa uuteen identiteettiini.

Lapsilla uuden kielen oppimiseen kuluu hävettävän vähän aikaa. Ainakin meillä, kun viron kieltä on kuullut sukulaisilta ja kirjoista jo ennen kuin edes lähetystyöhön lähtemisestä päätettiin. Ja näin tämä entinen vieraampi kieli on lapsen oppimisen myötä muuttanut oman identiteettini. Olen aina ollut suomalainen ja virolainen, mutta neljä vuotta olin äiti ja nyt yhtäkkiä emme.

Mikä on identiteetti?

Useimmilla identiteetti on pääasiassa syntymämaan ja -kaupungin mukainen, myös kotikieli ja perhe vaikuttaa. Entä sitten kun lapsella yhtäkkiä muistuu sana mieleen vain vieraalla kielellä, eikä suomeksi. Tai kun tilanne tulee itsellesi ja on helpompi googlettaa kuin pohtia loppupäivä, mikä sana on suomeksi. Kun vieras onkin yhtäkkiä tutumpi ja normaalia ja entinen normaali outoa. Kun onkin outoa, että Suomessa kaupassa myyjät ovat ystävällisiä ja hymyilevät ja minulle normaalia on, että he eivät edes huomaa minua. Vielä ei ole kuitenkaan toteutunut isovanhempien huoli, että muuton jälkeen lapsi puhuisi vain viroa, eivätkä he enää ymmärtäisi lapsenlapsiaan.

Tulemme aina kaipaamaan jotakin. Todennäköisesti en koe oloani enää missään täysin normaaliksi, vaan olen aina se outo lintu, joka kaipaa sitä mitä juuri sieltä ei saa. Kotia Virossa, sukulaisia Suomessa, ystävällisiä kassanhoitajia Suomessa, hapukoorta ja kohuke-rahkapatukoita Virossa. Ehkä meidän Viron lähetystyöntekijöiden osa on olla suomalaisia ja sydämessä aina myös virolaisia. Ehkä pala uutta normaalia Virossa kulkee aina mukanamme, vaikka hapukoorta ja kohuke-rahkapatukoita ei Suomessa joka kaupasta vielä saakaan.

Onneksi meillä kaikilla on tärkein identiteetti Kristuksessa

Saamme luottaa siihen, että vaikka maisema ja ympäristö vaihtuu, Kristus on muuttumaton. Kaikki hengelliset kaipauksemme täyttyvät kuitenkin kerran Jumalan Valtakuntaan saapuessamme.

Omakin äitini on minulle ”emme” ja nykyään lapsillemme ”memme”, joten näin saan olla myös viron sukupolvien ketjussa mukana. Oletko sinäkin mukana kristittyjen sukupolvien ketjussa ja perustatko identiteettisi ulkonaisten asioiden ja ympäristötekijöiden lisäksi Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Me emme ole tekemässä lähetystyötä, jotta ihmiset oppisivat sanomaan äitejään jollakin uudella nimellä. Olemme kutsumassa ihmisiä osallisiksi Kristuksen identiteetistä. Olemaan osallisia armosta, jota hän tarjoaa kaikille meille kaipaaville.