Kyynelien kaipuu

Uskonnonfilosofi Lari Launonen on poikansa harvinaisen sairauden ja varhaisen kuoleman jälkeen pohtinut oman surunsa vajavaisuutta ja suhdettaan Jumalaan. Ja sitä, missä määrin usko on toivoa.  

Se oli aina Launosille päivän paras hetki. Helsinkiläinen teologi Lari Launonen, 40, ja hänen vaimonsa Minna istuivat olohuoneessa katsomassa televisiota. Makuuhuoneesta kuului heidän Huugo-poikansa ääni. Huugo lauloi itseään uneen.  

–Nuo iltahetket olivat kuin pieniä elokuvakohtauksia, Lari muistaa.  

Musiikki oli isän ja pojan yhteinen juttu. Ja vaikka Huugon kielelliset kyvyt olivat rajoittuneet – hänellä oli kaksi sanaa, ”pä” ja ”kä” – hän osasi hyräillä monia melodioita.  

Lari oli suomentanut Stand by me –laulun. Sen hän lauloi Huugolle joka ilta.  

Nyt kun yö tullut on 

ja pimeää on 

ja kuun valo on ainoa valo mun 

Hei mä en, pelkää en 

joo en, itke en 

niin kauan, kun sä oot vierelläin 

Hei Huugo-poika oo vierelläin 

oo oo oo vierelläin 

Niin kauan, kun sä oot vierelläin 

Helmikuussa 2022 Lari lauloi saman laulun esikoiselleen Helsingin Lastensairaalassa. Hän piti sylissään kolmen vuoden ja kymmenen kuukauden iässä kuollutta Huugoa. Silloin Lari itki. Sen jälkeen hän on kaivannut kyyneliään.  

Mutta siitä puhumme myöhemmin.  

”Lähes nääntyneen oloinen vauva”

Lari oli onnellinen, kun raskaustesti oli vuonna 2017 positiivinen. Vaimo oli kieltänyt häntä kertomasta siitä kavereille, mutta Lari paljasti uutisen heti samana päivänä maauimalassa, saunan lauteilla. Tuntemattomat miehet onnittelivat ja olivat ilossa mukana, kättelivät Laria, kun lähtivät löylyistä.  

Huugo syntyi huhtikuussa 2018. Raskaudessa ei oltu havaittu mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Synnytyskertomuksessa lukee: ”Syntyy erittäin hoikka, lähes nääntyneen oloinen vauva.” Kaksikiloinen lapsi joutui teho-osastolle kymmeneksi päiväksi. Vauvan raajoihin oli tullut kohdussa murtumia, jotka olivat luutuneet. Alettiin selvittää, mikä sairaus Huugolla oli. Epäiltiin osteogenesis imperfectaa, luita haurastuttavaa sairautta. Sen kanssa pärjäisi, Lari ajatteli. Lapsi eläisi, vaikka voisi joutua kouluiässä pyörätuoliin eikä saisi leikkiä rymyleikkejä.  

Huugon ensimmäiset viikot ja kuukaudet kotona eivät olleet helppoja. Vauvaa syötettiin nenä-mahaletkun kautta. Lääkärin lausunnossa kesällä 2018 oli hyvä uutinen: osteogenesis imperfectaa ei ollutkaan. Lausunnon lopussa luki: ”Tutkitaan mukolipidoosi.” 

Googlettaminen selvitti Launosille, millainen sairaus oli kyseessä. Tietoa oli saatavilla lähinnä englanniksi: Suomessa mukolipidoosia sairastavia lapsia syntyy Larin arvion mukaan pari-kolme kymmenen vuoden aikana.  

Mukolipidoosi on hyvin harvinainen aineenvaihduntasairaus, jossa kuona-aineita kertyy elimistön soluihin. Keuhkokuume koituu usein kohtaloksi. Suurin osa lapsista kuolee ennen seitsemän vuoden ikää.  

Usko on toivoa 

Kohta on Larin ensimmäinen isänpäivä ilman esikoispoikaa.  

Kolme kuukautta Huugon kuoleman jälkeen Launosille syntyi toinen poika, Elo.  

Lari kirjoitti Elon syntymän jälkeen facebook-päivityksessään siitä, miten siellä, missä Huugo oli, on nyt Elo. Autoon ei lisätty toista turvaistuinta. Huugon istuin on nyt Elon. Lari viikkasi isoveljen vaatteita pikkuveljen käytettäviksi.  

”Jäin synnytyksen jälkeen hetkeksi kahden Elon kanssa. Itkin ensimmäisen kerran Huugon kuolinpäivän jälkeen. En itkenyt onnesta tai helpotuksesta. Itkin, koska en keksinyt yhtäkään laulua, jota olisin halunnut lapselle laulaa. Kaikki laulut olivat Huugon lauluja.” 

Lari sanoo päätyneensä Lohikäärme Puff -lauluun, koska sillä ei ollut liikaa tunnearvoa. Hän jatkoi päivitystään: ”Lauluissa, joita Elolleni vastedes laulan, on merkityksiä, joita esikoinen on niihin laittanut.” 

Launoset ovat puhuneet siitä, miten Elo olisi nauttinut Huugon touhujen seuraamisesta.  

Elo voi katsoa isoveljestä kuvia ja videoita ja kuulla vanhemmiltaan, millainen veli oli. Miten hän nautti lauluista, osasi velmuilla, vaikkei osannut puhua. Ja Elo voi käydä veljen haudalla.  

Ennen kuin Huugon arkku laskettiin hautaan Huittisten Pyhän Katariinan kirkon hautausmaalla, Lari kantoi arkun haudalle jäistä polkua pitkin. Arkku oli kevyt. Huugo painoi kuollessaan vain kahdeksan kiloa.  

Lari uskoo kristinuskon Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Silti uskossa on paljon sellaista, joka on hänelle ”toivon kategoriassa”.  

–En tykkää uskonnollisesta haikailusta, Lari sanoo.  

Hän sanoo kuolemaa kuolemaksi eikä puhu enkeleistä pilven reunalla, vaikka suo lapsensa menettäneille vanhemmille ne tavat puhua, jotka heitä lohduttavat.  

Lari pohtii kirjassaan, millainen hänen pikku poikansa ehkä olisi ylösnousemuksessa.  ”Huugossa solutason sairaus oli synnyttänyt monia piirteitä, joita me rakastimme. Leveät kasvot, suuret silmät, paksut hiukset ja pitkät ripset. Toisaalta sairaus antoi liian pienet keuhkot, lyhyet kylkiluut, lonksuvat lonkat sekä vinkuran selkärangan. Mitä näistä jäisi jäljelle?”  

Lari viittaa teologiseen oppiin visio beatificasta, autuaasta näkemisestä, jossa ihminen kuolemansa jälkeen saa nauttia Jumalan näkemisestä ja kokea kokonaisvaltaista Jumalan läsnäoloa ja hyvyyttä.  

”Toivon, ettei hänen laulullaan ja naurullaan ole loppua. Toivon, että Luojan hoitava läsnäolo täyttää jokaisen huokosen poikani pienessä kehossa, jossa ei ole enää pisaraakaan kipua. 

Ja jos se sallitaan, haluaisin vielä kerran pidellä poikaani. Haluaisin hieroa partaista poskeani hänen pehmeää poskeaan vasten”, Lari kirjoittaa. 

Ja ehkä hän saa vielä laulaa Huugolle:  

Joo en, itke en 

niin kauan, kun sä oot vierelläin 

Hei Huugo-poika oo vierelläin 

Lue koko haastattelu Sanansaattajan numerosta 22/2022.