Kuningas
Google

Minua ei pelota se, että Google tietää minusta kaiken, mutta se vähän pelottaa, että se tietää kaikista kaiken.

Toissaviikolla videotoistopalvelu YouTube meni suomalaisen Teostoon ilmoitetun musiikin osalta suurelta osin pimeäksi. Kyseessä oli Teoston ja YouTuben omistavan Googlen välisten sopimusneuvottelujen takkuilu. Musiikkimedia Rumba kuvaili Googlen näpäytystä ”pelottavan tehokkaaksi”. Tapauksen kuvailu ”pelottavaksi” kertoo osaltaan siitä, miten voimakkaasti sosiaalinen media vaikuttaa ihmisten elämään, tai miten korostuneesti elämää eletään sosiaalisen median kautta.

Mutta senhän me jo tiesimme.
En kuitenkaan ole osannut mieltää Googlen maailmanvaltaa niin suvereeniksi kuin mitä se on. En, vaikka luin jo viitisen vuotta sitten Image-lehdestä, kuinka Google on palkannut professorin kasvattamaan ihmisen elinikää kohti ääretöntä. Pesti jatkuu professorin loppuelämän ajan.

Utopistinen hanke kertoo sosiaalisen median uskonnollisesta luonteesta. Voiko scifi-tyyppinen ”ihmisen hallitsema tekniikka alkaa hallita ihmistä” -skenaario toteutua? Tavallaan se on jo toteutunut. Jos Google muuttuisi maksulliseksi, kuka ei maksaisi? Entä jos Facebook (joka omistaa Instagramin) muuttuisi maksulliseksi? Jos en voisi käyttää sähköpostia, Facebookia, enkä muutakaan sosiaalista mediaa, jäisin ulkopuoliseksi, enkä tietäisi mistään mitään.

Arvostelun kulttuuri

Dystooppisessa Netflix-sarjassa Black Mirror erään jakson teema on sosiaalinen media. Siinä ihmiset arvioivat maanisesti jokaisen ihmiskohtaamisen älypuhelimellaan. Toiselle ihmiselle annetaan ystävällisyydestä, hyvännäköisyydestä ja hauskuudesta korkeita arvosanoja, kun taas pahantuulisuudesta ja muusta kielteisestä saa huonon arvosanan. Näistä kohtaamisista muodostuu kunkin ihmisen virtuaalinen kokonaisarvosana, joka ratkaisee esimerkiksi sen, millä lentokoneella ihminen saa lentää ja keiden kanssa hän viettää aikaa. Hyvät ihmiset pyörivät omissa porukoissaan ja huonojen arvosanojen tahraamat viettävät arvosanansa mukaista elämää köyhinä ja kipeinä.
Pienimuotoisesti tämä on jo totta. On mukavampaa saada Facebook-postaukseen 200 tykkäystä kuin viisi.
Olet ehkä kuullut tulossa olevista ”Google-laseista”, jotka toisivat Black Mirrorin tyyliin sosiaalisen median todellisuuden silmien eteen niin, ettei tarvitse selata puhelinta nähdäkseen kaiken sosiaalisesti oleellisen, ehkä jopa tiedot lähijunan kanssamatkustajista.

Edellistäkin pelottavampi on se Black Mirror -jakso, jossa kaikkien ihmisten korvan taakse on asennettu silmien kautta toimiva videokamera. Jaksossa jokainen implantin ottanut (melkein kaikki ovat ottaneet) voi heijastaa kaiken menneisyydessä kokemansa ja näkemänsä kotiteatterin valkokankaalle. Niinpä esimerkiksi illanvietossa riitelyyn ajautunut pariskunta voi kotonaan tarkistaa, mitä siellä ystävien luona todellisuudessa sanottiin ja koettiin. Kuvaa voi kelata ja pysäyttää. Jokaisen mikroilmeen voi tarkistaa. Luonnollisesti implantit tekevät kaikkien elämästä silkkaa painajaista armottoman kyttäyksen ja valvonnan hengessä.
Nämä kaksi sanaa ovat mielestäni sosiaalisen median infernaalinen ydin: valvonta ja kyttäys. Minua ei pelota se, että Google tietää minusta kaiken, mutta se vähän pelottaa, että se tietää kaikista kaiken. Paitsi ehkä Pentti Linkolasta. Tieto on nimittäin valtaa. Varsinkin globaali rekisteri siitä, mitä jokainen yksittäisihminen milloinkin hakee ja tekee.

Google-valtio?

Milloin Google perustaa valtion? Milloin Google saa kasvot? Milloin nämä kasvot muuttuvat maailman uskonnollisen ja poliittisen johtajan kasvoiksi? Milloin Anti… Meninkö jo liian pitkälle ja lähettääkö joku lukija ensi viikolla toimitukseen foliohatun?

Vaikka liioittelisin ja vaikka kauhuskenaarioni olisi sata vuotta etukenossa, huomaan että tällaisia apokalyptisia ajatusketjuja on helppo rakentaa. Se johtuu siitä, että ainekset hirvittäville lopputuloksille ovat olemassa. Mikä tahansa mahti, joka hallitsee kaikkia ihmisiä, on uhkaava – vaikka sen armeija koostuisi toistaiseksi ykkösistä ja nollista.

Lopunaikojen yksityiskohdat

Ajattele Raamatun ajan ihmistä, vaikkapa Patmoksen saarelle lopunajan näkyjä näkemään lähetettyä Johannesta, kuvailemaan jälkipolville kirjallisessa muodossa Googlen maailmanvaltaa, internetiä ylipäänsä ja virtuaalista yhteiskuntaa, jossa näyttöpäätteiden takana, ahdistetussa asemassa lihasydämet vielä sykkivät. Lieneekö mikään ihme, että materiaali on vertauskuvallista – että puhutaan lohikäärmeistä sun muista. Mutta en nyt välttämättä sano, että Google olisi lopunaikojen Peto tai muuta vastaavaa. Lopunaikojen yksityiskohdat jäävät nähtäväksi.

Olisipa lopunaika kuitenkin kuinka virtuaalinen tahansa, loppuun asti, ainakin toivottavasti, säilyvät seurakunnat, joissa ihmiset kohtaavat toisiaan kasvoista kasvoihin ja nauttivat ehtoollista, jossa Jumalan sana yhdistyy aineelliseen leipään ja viiniin ihmisten pelastukseksi. Sama koskee kastetta. Kristuksen omat saavat elää luottavaisella mielellä vaikka virtuaalinen todellisuus saisi painajaismaisia piirteitä, koska ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” Koti odottaa, vaikka matka olisi outo ja pimeä.

Teksti on julkaistu Sanansaattajassa 49/17.