Kuka tulee ekana ja lähtee vikana nuortenillasta

Olin äskettäin Harjavallan kirkossa ystäväni ja kollegani Timo Orren läksiäisissä hänen siirtyessään eläkkeelle. Tilaisuudessa pidettiin puheita ja kuunneltiin musiikkia. Puheista vaikuttavimpia olivat Harjavallan entisten nuorten puheenvuorot. Noin 25-vuotiaat nuoret aikuiset muistelivat riparia ja sen jälkeisiä vuosiaan Harjavallan nuoressa seurakunnassa. Nuoruuden kuohunnassa kaksi paikkaa oli ylitse muiden: seurakunnan leirikeskus sekä nuorisotila. Erityisen kiitollisia he olivat nuorisotyönohjaajalleen. Timo oli aina siellä missä pitikin, hän oli kiinnostunut nuorista ja hänellä oli aina aikaa kuunnella ja auttaa. Eräs puhujista kuvaili miten riparipaikassa, leirisaaressa oli kesäisin ihmeellistä ja hauskaa. Meno muuttui pikku hiljaa aina vain vauhdikaammaksi, ja sitten kun mopo meinasi karata kokonaan käsistä Timo kokosi porukan kalliolle, otti esiin Raamatun ja etsi sieltä jonkun hienon viisauden. Wow, voiko parempaa muistoa nuorisotyönohjaajastaan kertoa?

Minun elämäni kolme suunnannäyttäjää

Harjavallasta kotiin ajellessani mietin omia nuorisotyöntekijöitäni ja sitä, miten tärkeitä ihmisiä he olivatkaan itsensä kanssa kipuilevalle, identiteettiään hapuilevalle miehenalulle. Kotipaikkani Laukaa oli maalaiskirkonkylä, jolla oli kolme isompaa kasvukeskusta. Seurakunnalla oli myös kolme mainiota nuorisotyönohjaajaa. Itse asuin Pohjois-Laukaan alueella, ja nuorisotyöntekijämme oli Risto. Hän oli mielestäni vanha ja viisas mies. Hän oli tosi vanha, muistan olleeni ennen riparia hänen 30-vuotisjuhlissaan. Ristolla eivät ideat loppuneet, ja tunsin sisälläni, että hän teki kaikkensa meidän eteemme. Lievestuoreen alueella työtään teki Hilkka. Hilkka oli nuori ja vaatimaton nainen, mutta samalla sinnikyyden ja uskollisuuden esikuva meille. Hän ajoi keltaisella Volkswagen Golfilla ja opetti aina täysillä Raamattua. Lähempänä Jyväskylää Vihtavuori-Leppävesi-alueella toimi Ansku. Hän oli juuri valmistunut, hauska ja rento tyyppi, joka puhui Lapin reissulla mikkiin Pihtiputaalta Kolariin saakka. Ansku oli kotoisinkin Laukaasta. Hän oli kuin isosisko, asiaan vaikutti ehkä sekin, että tiesin hänellä olleen aikoinaan pientä säätöä isoveljeni kanssa. Nämä erilaiset, turvalliset aikuiset, minun nuorisotyönohjaajani, olivat minun ihmisiäni silloin, kun maailma repi ja raastoi isoimmin. Välillä ajatelin heistä kuin hammaslääkäristä, ruotsin opettajasta ja lukion rehtorista, että olisi parempi pitää heihin välimatkaa. Tiesin ja tunsin, etteivät he koskaan ajatelleet niin minusta, vaan he kyselivät kuulumiset, kuuntelivat epäselvät mutinani, lohduttivat ja näyttivät tietä eteenpäin toivoa tuoden.

Kenen virka säilyy, kun kirkon rahat vähenevät?

Toinenkin ystäväni ja kollegani Satakunnasta on jäämässä eläkkeelle ihan näillä näppäimillä. Hänellä on asiasta hiukan raskas mieli, sillä hänen virkansa jäädytetään. Seurakunnat on yhdistyneet ja nyt ajatellaan, että nuo seurakunnat, joiden välimatkaa on useita kymmniä kilometrejä, pärjäävät yhdellä nuorisotyöntekijällä. Nuorisotyönteijän paikalle otetaan pappi, ja diakonit ottavat kuulemma myös vastuuta nuortenilloista ja ripareista. Seurakuntien taloudelliset kurimukset ajavat varmaankin tällaisiin päätöksiin, mutta pitäisikö hupenevan kirstun äärellä miettiä hiukan huomista päivääkin? Miksi seurakunnan nuorisotyöntekijä on niin tärkeä, ettei häntä voi korvata hyvällä papilla tai vielä paremmalla diakonilla? Luulen, että harvemman nuorisotyötä tekevän diakonin tai pastorin eläkejuhlassa muistellaan, miten työntekijä valvoi jatkuvasti nuorten kanssa aamuun asti, tai miten pastori ajeli kanssamme jutellen monta tuntia, kun meillä oli asioita puhuttavana, tai miten se diakoni keksi, että tänään mennään kirkon kellariin pitämään iltahartautta – ja seuraavalla kerralla oltiin menossa yllättäen kirkon torniin.

Kenellä on seurakunnassa aikaa olla se turvallinen aikuinen?

Tämä aika ja nuorten ankaran kova maailma tuhansine suorituspaineineen huutaa apuun turvallista aikuista. Häntä, joila on aikaa kohdata, kuunnella ja jakaa elämän isoja kipeyksiä. Tällä vuosituhannella nuoret ovat pääsääntöisesti muuttuneet rohkeammiksi ja monelta kohtaa myös avoimemmiksi. Mitalin toinen puoli on siinä, että nuoret ovat myös kipeämpiä kuin ennen. Sydämellä on ihan liian suuria taakkoja, joita pitäisi saada jakaa turvallisen aikuisen kanssa. Mieti, kuka tulee ensimmäisenä nuorteniltaan ja kuka sieltä lähtee viimeisienä? Minun kokemukseni on, että 99-prosenttisesti se on nuorisotyönohjaaja. Toivon, että diakonit tai pastorit eivät loukaannu tästä, mutta yleinen kuva on sellainen, että tiimissä on nuorisotyöntekijä, jolla on polvet vihreänä ja kädet savessa. Pastori on paikalla mukavia jutellen ja kohdaten myös, mutta jossain kohtaa alkaa painaa seuraavan päivän jumalanpalvelus tai neljät häät ja yhdet hautajaiset tai toisin päin. Diakoni on altis ja sydämellinen ammatti-ihminen illassa mukana, mutta hänellä on oma kutsumuksensa ja omat haasteensa kalenterin kanssa myös. Nuorisotyötä ei voi tehdä täysillä muiden hommien ohessa projektiluonteisesti, vaan nuoressa seurakunnassa ollaan iholla, ja siihen tarvitaan työntekijöitä, jotka on kutsuttu heitä varten.

Nuoruus on nopeasti ohi menevä ajanjakso, joka antaa suunnan ja merkityksen koko elämän mittaiselle matkallemme. Kun kirkon rahakirstu kevenee, tarvitaan rohkeutta ja viisautta nähdä eteenpäin yli seuraavan mutkan.Tämän ajan nuori seurakunta tarvitsee turvallisia aikuisia jakamaan Jumalan sanan lupauksista nousevia eväitä. Panostus nuorisotyöhön ei mene varmasti hukkaan. Kun nuorena aikuisena sydän täyttyy hyvistä muistoista ja kohtaamisista riparilla ja nuoressa seurakunnassa riparin jälkeen, niin kirkollisvero on aika paljon helpompi maksaa, eikä tule miettittyä sen nappulan painamista, jossa lukee eroakirkosta.fi.