Kuka näkee sydämeen?

Turvapaikkaoikeudenkäynneissä tuomarit mittaavat ihmisten uskoa.

Istun oikeussalin yleisönistuimella seuraamassa erään seurakuntaamme kuuluvan iranilaisen perheen turvapaikkaoikeudenkäyntiä. Isällä on puku päällä, äidin tyylikkäästi harmaantuneet hiukset on siististi laitettu. Teini-ikäinen poika on myös kuultavana, alakouluikäinen tytär istuu salissa lastenhoitajan seurassa. Olen nähnyt nämä samat ihmiset monta kertaa aikaisemmin, kirkonpenkissä, jumalanpalveluksessa. Isä toimi kotimaassaan elektroniikkakauppiaana pienessä liikkeessä. Äiti on ammatiltaan kirjanpitäjä. Tavallisia keskiluokkaisia ihmisiä.
”Mikä oli aviomiehenne kasteen yhteydessä lausuttu muistojae?”, kysyy tuomari rouvalta. Rouva ei muista sitä. Oman muistojakeensa hän kyllä muistaa. Se on ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Tuomari ei tiedä, mikä on ensimmäinen Johanneksen kirje, ja sekoittaa sen Johanneksen evankeliumiin. ”Kenelle Johannes tässä kohdassa puhuu?”, kysyy tuomari. Mielenkiintoinen kysymys, kelpaisi varmasti hyvin Uuden testamentin eksegetiikan gradun aiheeksi, ajattelen mielessäni. Rouva empii ja vastaa sitten tulkin välityksellä: ”Hän varmaan puhuu kaikille kristityille.” Tuomari on hetken hiljaa ja tekee sitten merkinnän muistiinpanoihinsa.

Tulkki kääntää saksasta persiaksi tyydyttävästi, mutta toiseen suuntaan käännökset hieman ontuvat. Kristinuskon sanasto on tulkille selvästi vierasta, lauseet kuulostavat teennäisiltä, lapsellisilta. Tuomari tallentaa lausunnot sanelukoneeseen mekaanisella äänensävyllä.

Myös teini-ikäiseltä pojalta kysytään hänen uskostaan. 16-vuotias nuori selittää, miten hän on seurakunnan kaste- ja raamattuopetuksessa oppinut katekismuksen olennaisen sisällön. Hän mielellään väittelee koulussa uskonkysymyksistä muslimiluokkatoveriensa kanssa. Miten on henkilökohtaisen Raamatun luvun suhteen, tuomari haluaa tietää. ”Kuuntelen mieluummin seurakunnan opetuksessa Raamatun kertomuksia, en oikein tykkää lukea.”, poika sanoo. ”Uuden testamentin kertomukset puhuttelevat minua.” ”Mikä on Uuden testamentin rakenne?”, kysyy tuomari. Poika ei ensin ymmärrä kysymystä, eikä osaa vastata. Mietin, kuinka moni vasta rippikoulun käynyt suomalainen nuori osaisi vastata tuohon kysymykseen.

Jään pohtimaan, miten ihmisen uskoa voi mitata. Usko ei ole pään tietoa, eikä se ole tunnetta. Usein olen saarnassa tai opetuksessa sanonut, että pisin matka kulkee päästä sydämeen, eli on Pyhän Hengen aikaansaannosta, että pään tieto muuttuu sydämen uskoksi. Olen myös muistuttanut, että uskoa ei saa rakentaa tunteiden varaan. Usko ei myöskään ole rituaaleja: ei aktiivisuus seurakunnassa kerro vielä totuutta ihmisen sydämen tilasta; hyvän sadon seassa voi olla rikkaviljaa.

Länsimainen sekulaari ajattelu näkee uskon nimenomaan vain sisäisenä yksityisasiana, eikä ymmärrä Lähi-idän ihmisten yhteisöllistä lähestymistapaa, jossa uskoa eletään todeksi yhteisössä Raamatun kertomusten kautta, ei niinkään yksilöllisen-intellektuaalisesti Raamattua lukemalla ja kristillisiä opinkappaleita systemaattisesti miettimällä.
Kuka siis näkee sydämeen? Vain Jumala näkee ihmisen sydämeen, vain ”sydänten tutkija” (Room. 8:27) tietää, onko usko aitoa, sillä hän itse on uskon aikaansaaja ja ylläpitäjä. Lopulta tämä on tietysti tärkeintä: Jumala tuntee omansa ja viimeisellä tuomiolla kristityn ei tarvitse pelätä.
Maallisesta oikeudenkäynnistä minulle jäi absurdi olo. Olisinkohan itse päässyt läpi, selvinnyt kokeesta? Olisiko minut punnittu ja köykäiseksi havaittu? Olisiko minun uskoni todettu aidoksi?
Riippuu varmaan päivästä.