Koulun ja opetuksen uudistaja

Opetusneuvos, sotaveteraani Antti Henttonen: ”Peruskoulu-uudistus soi kaikille lapsille tasavertaisen mahdollisuuden koulutukseen.”

Antti Henttonen syntyi Antrean pitäjän Henttolan kylän Anttilassa Henttosten 12. sukupolveen. Antin vanhemmat tekivät paljon työtä sukutilansa hyväksi, ja siihen työhön lapsetkin valjastettiin. Näin Antti oppi ahkeroimaan ja tekemään työtä jo pienestä.

Talvi- ja jatkosodassa hän oppi sinnikkyyttä ja pelottomuutta, joita hän tarvitsi tulevan elämänsä erilaisissa haasteissa.

– Muistan vielä kuin eilisen päivän sen synkän tunnelman, mikä vallitsi kannakselaisen talonpoikaisväestön mielessä 1.9.1939, jolloin Hitler hyökkäsi Puolaan. Kaikki tiesivät, että jotakin väistämätöntä oli edessä.

Enteet pitivät paikkansa. Talvisota syttyi 30.11.1939. Jälkikäteen on selvinnyt, että Stalin oli jo syyskesällä 1939 antanut määräyksen, että oli aloitettava valmistelut Suomeen hyökkäystä varten. 

Summan taisteluihin

Talvisodan syttyessä Antti oli 17-vuotias. Hän kuului Antrean suojeluskuntaan, kuten useimmat paikkakunnan pojat. Tehtävät veivät heidät aina Summaan saakka, jossa suojeluskuntalaiset alistettiin Leipäsuon aseman lähellä kokeneelle mutta harvenneelle 4. rajakomppanialle. Sen päällikkönä toimi Äyräpään kirkkoherran poika, luutnantti Uuno Markkola. Kauan he eivät saaneet pitää Markkolaa päällikkönään, sillä hän kaatui helmikuun 14. päivänä ja hänen seuraajansakin heti seuraavana.

Summassa vihollisen hävittäjät pyörivät matalalla ja kranaatteja sateli. Nuorukaiset ryömivät ja värjöttelivät matalissa lumikaivannoissa yli 30 asteen pakkasessa kaksi vuorokautta jalkineinaan monot ja ravintonaan taskuista löytyvät näkkileivänpalaset. 

– Joiltakin paleltuivat varpaat niin pahoin, että niitä jouduttiin hoitamaan Ruotsissa asti. Minun varpaani pelastuivat naapurissa asuvan suutari-Tuomaan tekemissä huopahiihtokengissä. 

Jatkosotaan Syvärille

Jatkosodassa Antti Henttonen joutui kiperiin paikkoihin Syvärillä. Etenkin hän muistaa maaliskuun 1942 ankarat kelirikkotaistelut Pertjärvellä.

– Noin 10 000 venäläistä hiihtäjää yritti ajaa meidät Syvärin takaa pois. Toimin konekiväärikomppanian päällikön Mikko Rantasen lähettinä. Kun menin hänen kanssaan yhtenä päivänä kiertämään omien joukkueittemme luo, näin notkelmassa valtavan määrän venäläisiä. Maa oli aivan mustanaan heitä.

Kun Henttonen oli edennyt Rantasen kanssa hieman, puskasta rävähti yllättäen konepistoolin ääni ja luoti osui päällikön reiteen.

– Käänsin Rantasen selälleen, nostin toisen jalan toisen päälle ja lapikkaan kärjistä  hinaten vedin hänet pientä polkua pitkin kiireesti turvaan. Saimme myös hevosen viemään Rantasen joukkosidontapaikalle ja kenttäsairaalaan, ja minä jäin hänen sijaisensa lähetiksi. Keväällä aivan yllättäen sain Vapaudenmitalin. Rantanen oli ehdottanut sitä minulle siitä hyvästä, että autoin häntä. 

Opettaja-lehden päätoimittajaksi 

Antti Henttonen vapautui sotilaspalveluksesta hieman ennen joulua 1944. Tämän jälkeen hän suoritti kansakoulunopettajaseminaarin loppuun ja toimi kansakoulunopettajana kuutisen vuotta, ensin Iittalassa Kalvolassa ja lopun ajan Lahdessa. Sitten hänet valittiin Opettaja-lehden päätoimittajaksi huhtikuun alussa vuonna 1953.

Suomen kansakoulunopettajain liiton puheenjohtaja Lauri Järvi halusi esitellä uuden päätoimittajan kouluhallituksen silloiselle koulutoimenjohtaja Alfred Salmelalle. Miehet menivät Salmelan virkahuoneeseen, missä Salmela alkoi moittia Henttosta ja Järveä siitä, ettei Opettaja-järjestöllä ole omaa koulupoliittista ohjelmaa.

– Kun me tulimme Järven kanssa alas Ratakadulle, jossa kouluhallitus silloin sijaitsi, Lauri totesi painokkaasti: ”Peijakas, meitä ei moitita toista kertaa. Me teemme ohjelman!”

Henttosen mukaan ajatus peruskoulusta syntyi juuri tuona hetkenä vuonna 1953 Ratakadulla, kun hän yhdessä Järven kanssa pohdiskeli koulun tulevaisuutta.

Tämän jälkeen parivaljakko kutsui kokoon Opettaja-järjestön koulupoliittisen  toimikunnan, ja porukalla ryhdyttiin tekemään tarkempia suunnitelmia ja viemään ajatusta eteenpäin.

Jo ennen näitä suunnitelmia Henttonen oli pohtinut lasten eriarvoisuutta koulutusmahdollisuuksissa, sillä tuolloin Suomessa vallitsi vielä sääty-yhteiskunnan jäänteenä oleva rinnakkaiskoulujärjestelmä: kansalaiskoulu ja oppikoulu.

– Otimmekin tavoitteeksi yhtenäisen peruskoulun ja aloimme taistella tämän muutoksen aikaansaamiseksi. Uudistuksen ideana oli saada kaikille asuinpaikasta ja varallisuudesta huolimatta tasavertainen mahdollisuus päästä koulutukseen. Minä itsekään en ole käynyt päivääkään oppikoulua, opetusneuvos mainitsee.

Yhtenä Henttosen ”aseista” toimi Opettaja-lehti, kun uudistus kohtasi yllättävän vahvaa ja pitkään jatkunutta vastarintaa varsinkin oppikoulunopettajien taholta.

– Jopa niin, että minua ryhdyttiin vastustajien puolelta nimittelemään peruskoulu-Hönttöseksi. Tiesin olevani oikealla asialla, enkä välittänyt tästä matalamielisyydestä, Henttonen toteaa.

Hän onkin toisinaan huumorimielellä todennut, että peruskoulu-uudistuksen läpivieminen oli hänen ”kolmas sotansa”. Summan, Äyräpään ja Syvärin taistelut olivat toimineet hyvänä karaisijana kestämään tulevaa. 

Antti Henttonen on toisinaan huumorimielellä todennut, että peruskoulu-uudistuksen läpivieminen oli hänen ”kolmas sotansa”.

Puolestapuhujia 

Koulu-uudistushankkeella oli myös paljon puolestapuhujia ja eteenpäin saattajia aina kouluhallituksen pääjohtajaa, peruskoulun isähahmoa R. H. Oittista ja opetusministeri Jaakko Itälää myöten. Yksin ei Järven ja Henttosen siis tarvinnut ”sotia”.

– Uudistuksen innokkaimpiin vastustajiin puolestaan kuului kokoomuksen Anna-Liisa Linkola, joka innokkaana odotti omaa puheenvuoroaan eduskunnan äänestäessä asiasta, Henttonen kertoo.

22.11.1963 eduskunnan parvekkeella oli tapahtumaa seuraamassa runsaasti kiinnostunutta kouluväkeä kouluhallituksen pääjohtajasta opetusministeriön kansliapäällikköön asti. Linkolan vastustuspuheenvuorot eivät auttaneet, ja uudistus hyväksyttiin suurella äänienemmistöllä.

– Eduskunta vahvisti vielä ja tarkensi koulunuudistusta koskevan periaatepäätöksensä vuonna 1968 säädetyllä peruskoulun puitelaiksi kutsutulla koulujärjestelmälailla, Henttonen toteaa.

Niinpä sitten kovan poliittisen väännön jälkeen uudistus oli täysin hyväksytty. Koulu-uudistus eteni asteittain vuoden 1970-luvun alussa niin, että vuonna 1977 Helsingin alue siirtyi viimeisenä järjestelmään.

– Uudistus toteutettiin viisivuotisportaittain vuosien 1972 ja 1977 välisenä aikana, opetusneuvos täsmentää.

Henttonen toteaa myös, että eräs koulu-uudistuksen kannalta ratkaisevista asioista oli puheenjohtaja Johannes Virolaisen asettuminen Maalaisliittonsa kanssa uudistuksen taakse.

– Maalaisliitto, jonka nimi muuttui prosessin aikana Keskustapuolueeksi, otti uudistuksen 1960-luvun koulupoliittiseen ohjelmaansa, ja silloin vastustajien poliittinen selkäranka murtui lopullisesti, Henttonen iloitsee.

Uskonnonopetus tärkeää

Henttonen oli myös jäsenenä Kirkon kasvatusasiain toimikunnassa, ja sen pääsihteeri Veikko Pöyhösen kautta hänellä oli luottamuksellinen kanava Keskiasteen opetussuunnitelmakomiteaan.

– Pöyhönen siirtyi opetusministeriöön komitean toiseksi pääsihteeriksi ja taisteli vielä verkostunein voimin uskonnon opetuksen ja muun moraalikasvatuksen puolesta radikalismia vastaan. Radikaalit jäivät onneksi toiseksi.

Henttonen toteaakin napakasti, että Suomessa on vahva luterilainen kulttuuri, eikä nykyäänkään uskonnonopetuksesta tulisi tinkiä ja sitä vesittää.

Sotaveteraani ja opetusneuvos Henttosen sodat ovat nyt jo kaukana takanapäin, eikä nykyisin kukaan enää kyseenalaista peruskoulua. Erityisen iloinen hän oli luettuaan joulukuussa 2013  uudistukseen aikoinaan torjuvasti suhtautunutta  Helsingin Sanomia.

– Helsingin Sanomat kirjoitti, että ”peruskoulun toteutuminen on ollut yhteiskuntamme sodanjälkeisten vuosikymmenien yksi tärkeimmistä uudistuksista”.

Henttosen mukaan koulu-uudistuksesta ovat hyötyneet monet eri koulutuslaitokset, kuten yliopistot, jotka toimisivat ilman uudistusta kapeammalla alalla ja ammattikoulutus olisi heikompaa.

Hän pohtii kuitenkin sitä, arvostavatko nykyiset koululaiset ja heidän vanhempansa riittävästi ilmaista koulunkäyntiä ja kouluruokailua, joka on koko maailmaa ajatellen ainutlaatuista.

Hymypatsas-kilpailu

Vuonna 1954 Henttosen luokse saapui Opintorahastoyhdistysten Tuen yliasiamies Pentti K. Vilppula pidellen kuvanveistäjä Heikki Niemisen muotoilemaa pientä valkeaa hymypoikaveistosta kädessään.

– Hän kysyi minulta, voisiko Opettaja-lehti markkinoida veistosta palkinnoksi koululaisten erilaisiin kilpailuihin. Tunsin kovasti sympatiaa patsasta kohtaan, se kun vielä muistutti omaa kolmen vanhaa Heikki-poikaani.

Henttonen mietti hetkisen sanoen pienoispatsaan tuojalle, että mitäpä jos tehtäisiin patsaalle aivan oma ”Hyvän toveruuden -kilpailu” jonka taustalla oli jo talvi- ja jatkosodasta peritty ajatus ”kaveria ei jätetä”.

– Näin hymypatsasperinne sai alkunsa ja ensimmäinen jaettiin vuonna 1954 ja seuraavana vuonna tytötkin saivat omansa. Patsaan saaja valitaan oppilasäänestyksellä ja opettajat eivät saa siihen puuttua perinteen yhä jatkuessa, Henttonen toteaa.

Nykyään hymypatsas on suositumpi kuin koskaan ja liki kahdeksantuhatta alakoululaista saa sen vuosittain.

– Voisikohan ”Hyvän toveruuden kilvan” jollakin lailla myös nykyaikaistaa auttamaan koulumaailmaa tämän päivän ongelmissa? Henttonen pohtii.

Antti Henttonen on ollut ikänsä yhteiskunnallisesti aktiivinen osallistuja ja oman seurakunnan kirkko on tullut Antille puolisoineen tutuksi. Molempien elämää tukee syvä kristillinen elämänkatsomus.

Nykyään 96-vuotiaan opetusneuvoksen ja sotaveteraanin tahti ja askel on hidastunut. Heikentyneen näkökyvyn vuoksi hän mieluummin nykyään seuraa jumalanpalveluksia radiosta, mutta tahti ei ole hiljentynyt aivan miehen omasta tahdosta.

– Kaaduin vuonna 2016 ja mursin reisiluuni. Se paikattiin titaanilevyllä ja seitsemällätoista ruuvinaulalla. Vieläkään en pysty kävelemään kuin lyhyitä matkoja kerrallaan. Täytynee alkaa hiljentää tahtia ja karsia menoja, monissa eri luottamustehtävissä toiminut opetusneuvos toteaa pieni pilke silmäkulmassaan.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 25/18.