Kotihartaus – mutta miten?

”Yksinäinen rukous kohoaa raskaiden lumikinosten piirittämästä, punaisesta siipirakennuksesta kohti lyijynharmaata taivasta. Sitä ajaa takaa sydäntalven puhuri. Iäkäs, työnsä jo päättänyt muonamies istuu sisällä yksin rukoilemassa.

Yksin? Hänkö, vanha Anders Johan, on muka yksin! Sokea maailma ehkä ajattelee hänen olevan yksin hänen hoitaessaan yksin ja unohdettuna rukouksen liekkiä keskellä rikasta ja maallistunutta kotiseutuaan. Itse hän kuitenkin tietää, ettei ole yksin. Kun hänen rukouksensa on kiitänyt pilvien ylle, se on päässyt suureen ja runsaslukuiseen seuraan. Peltojen, metsien ja kaupunkien ylle kohoaa toisia rukouksia, jotka on rukoiltu samaan aikaan. Ne liittyvät siipirakennuksesta nousevaan rukoukseen. On sairaaloista ja opiskelijabokseista kohoavia rukouksia, on äidin rukouksia, kun hän seisoo lastaan katselemassa, on miehen rukouksia, joka mietteliäänä kirjoittaa ratkaisevia sanoja kaavakkeeseen. Ne kaikki liittyvät kuin loistavaksi valokimpuksi, ne yhtyvät matkallaan kohti yhteistä päämääräänsä, ne rakentavat sillan sydämestä sydämeen kaikkien niiden tuhansien kesken, jotka eivät tunne toisiaan mutta ovat silti yhtä.

Mitä korkeammalle rukous kohoaa, sitä laajemmalle maan ylle levittäytyy tämä hiljainen yhteys. Ruotsalainen iltarukous liittyy etelämaalaiseen vesper-lauluun, se kohtaa valtameren toiselta rannalta kohoavan aamupsalmin, se kietoutuu yksinäiseen rukoukseen, jota venäläinen marttyyri yön pimeydessä rukoilee vankilassaan. Yhteys kasvaa valtavammaksi, ja yhä väkevämpi on tuhatääninen pauhu, joka lopulta saavuttaa taivaallisen maailman. Siellä ikuinen ylistys kohtaa sen, kannattelee sitä ja täydellistää sen. Siellä se nousee kirkkaan suitsutuspilven kaltaisena Korkeimman kasvojen eteen.

Vanha ukko, joka istuu tuulisena helmikuun iltana rukoilemassa, ei suinkaan ole yksin. Ei hän itse oikein tajua yhteyden laajuutta, johon rukous hänet johtaa. Ei kukaan meistä voi täysin sitä tajuta. Me ymmärrämme vain osittain. Mutta meidän yläpuolellamme, heikkojen rukoustemme ja särkyneen ylistyksemme ja kaiken maailman kärsimyksen yllä kohoaa tuhatvuotinen holvi. Se säteilee taivaallista lohdutusta ja iloa. Se on Jumalan valitsema morsian: rukoileva Kirkko.” (Bo Giertz, Elävä kirkko, Sley-Media 2019)

Mitä se on?

Vihkiessään Torgaun Linnankappelia 1544 Luther aloitti saarnansa näin: ”Rakkaat ystäväni. Olemme nyt siunaamassa tätä uutta huonetta ja vihkimässä sen Herrallemme Jeesukselle Kristukselle. Se ei ole ainoastaan minulle kuuluva velvollisuus ja tehtävä. Teidänkin on nyt tartuttava suitsutusastiaan, jotta tämä uusi talo valmistettaisiin sitä varten, ettei täällä tapahtuisi mitään muuta, kuin että rakas Herramme itse puhuisi meidän kanssamme pyhässä sanassaan ja vastavuoroisesti me puhuisimme hänen kanssaan rukouksin ja kiitoslauluin.”

Siinä tiivistetysti kristillinen hartauselämä. Herra itse puhuu meille sanassaan ja me puhumme hänen kanssaan rukouksin ja lauluin. Muodot voivat vaihdella paljon ja niiden pitääkin: yhden ihmisen kodissa hartaus saa varmasti toisenlaisen muodon kuin perheessä, johon kuuluu liuta vilkkaita lapsia. Silläkin on merkitystä, jakavatko puolisot yhteisen käsityksen hartauselämän tarpeellisuudesta. Jos kotirauhan takia on mahdotonta järjestää koko perheen yhteinen hartaushetki, pidettäköön se sitten yksin – ja rukoiltakoon sitä elävämmin kaikkien kotona asuvien puolesta. Jokaisen kristityn olisi kuitenkin syytä kysellä itseltään, miten Jumalan sana ja sen myötä Herra itse saisi runsaasti asua hänen elämässään (Kol. 3:16-17). Vielä tärkeämpää se on aikana, jona yhteinen kokoontuminen jumalanpalveluksiin tai muuhun seurakunnan yhteiseen toimintaan on estynyt.

Alttarin ääreen

Tuntuuko vieraalta ajatus, että kotona olisi alttari? Oudolta tuntuu ennemminkin se, että kristittyjen kotona ei ole minkäänlaista paikkaa rukoukselle. Seinän kokoiselle televisiolle on ehkä varattu kunniapaikka kodista. Ajatukseltaan lähimmäs alttaria tulee kirjahyllyn vitriini, jossa on läheisten kuvia ja heihin liittyviä muistoja. Kuitenkaan kotoperäisen luterilaisuuden kunniakkaita lukuja ei ole se, miten meidät on kasvatettu kaikista ”ulkoisista” uskonnon muodoista irti. Kodit itärajan toisella puolen näyttävät toisenlaisilta. Uskovassa kodissa on idän puolella ikoninurkka muistuttamassa Luomattoman Auringon noususta pimeän maailman ylle. Karjalaiskylissä se pysyi siitä huolimatta, että Leninin rintakuvakin saattoi löytyä piirongin päältä.

Millainen voisi olla meidän kotialttarimme? Taas on muistettava itse pääasia. Alttarin on palveltava Lutherin edellä muotoilemaa ajatusta: että rakas Herramme puhuu meille ja me hänelle. Omassa kodissani seinällä on ylinnä krusifiksi muistuttamassa, miten ”meidän Jumalamme armahtaa meitä hyvyydessään”. Sen alla riippuu lampukka, johon sytytän liekin rukouksen ajaksi: ”olkoon rukoukseni edessäsi uhrisavuna, olkoot kohotetut käteni iltauhri”. Alempana ikoni, joka kuvaa Herraa äitinsä sylissä; ”väkevän pelastajan hän on nostanut meille palvelijansa Daavidin suvusta”.  Itse alttaripöydällä on tarvittavat kirjat, jottei niitä tarvitse alkaa hakemaan. Kirjoista vähän edempänä.

Varmaan lapsiperheessä tai opiskelija-asunnossa alttari ei voi olla yhtä juhlava kuin yksin elävällä papilla. Kannustaisin kuitenkin alttariajatukseen. Voisiko se teillä olla vaikka sellainen, että kokoontuessanne iltahartauteen nostaisitte ristin tai ikonin olohuoneen pöydälle ja sytyttäisitte kynttilän? Kodin keskeinen paikka muuttuu hetkeksi kotikappeliksi. Hartauden kannalta tällainen auttaa keskittymään. On totta, että rukouksemme ei ole sidottu tiettyyn aikaan eikä paikkaan. Kokemus vain puhuu karua kieltään: kun paikat poistetaan ja ajat laiminlyödään, hiipuu hartauskin. – Onko ihme, että kristikunnan maallistuneimmat kolkat löytyvät kaikkea ulkoista tapaa halveksivan protestantismin alueilta?

Millainen hartaus?

Ei pidä rakentaa yhteisestä hartaudesta liian raskasta, jotta hyvä käytäntö ei sammuisi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Tietty rakenne on kuitenkin avuksi, jotta hartauden levollisuutta ei häiritse sen pohtiminen, miten tällä kertaa tehtäisiin. Sitä paitsi lapset osoittavat esimerkillään, ettei rutiini ole pahasta. Sekulaareissakin yhteyksissä on tullut tavaksi puhua ”rituaaleista”, kun tarkoitetaan lapsiperheen nukkumaanmenoon liittyviä toimia.

Iltahartautenne voi olla

1. virsi tai laulu,
2. raamatunlukua Päivän tunnussanasta ja sitten
3. hartauskirjan teksti, sen jälkeen
4. vapaa rukous tai rukouskirjasta päivän rukous, jonka jälkeen
5. Isä meidän ja
6. Herran siunaus.
7. Loppuun ehkä vielä iltalaulu.

Vieläkin supistetummin sen voi pitää. Huomaa silti taas pääasia: rakas Herramme puhuu kanssamme sanassaan ja me puhumme hänelle rukouksin ja lauluin! Pelkkä hartauskirjan luku, hyvänkin, ei yksinään oikein täytä hartauden tehtävää. Miksi? Jumalan sanan osuus uhkaa jäädä laihaksi selittäjän sanan kustannuksella. Ja missä on rukous?

Jos tohditte ottaa reippaamman askelen, niin kyllä pieni liturgiakin toimii lasten kanssa. Se vahvistaa yhteyttä ja osallistuttaa rukoukseen. Tämän paikka olisi ainakin sunnuntaina ja pyhäpäivinä yhteisen jumalanpalveluksen jäädessä väliin. Voisiko se teillä mennä vaikka ns. Pienen rukoushetken mukaan (hakasulkeissa olevat kohdat voidaan jättää poiskin):

1. LAULU

esim. Virsikirjasta tai Siionin kanteleesta

2. JOHDANTO

Esilukija (luterilaisessa perinteessä kotihartaudessa isä): Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Muut: Aamen.

[E: Meidän auttajamme on Herra,

M: hän, joka on luonut taivaan ja maan.]

[SYNNINTUNNUSTUS JA SYNNINPÄÄSTÖ

Yhteen ääneen: Tunnustamme edessäsi, pyhä Jumala,
että olemme tehneet syntiä
ajatuksin ja sanoin,
teoin ja laiminlyönnein.
Muista meitä laupeudessasi
ja anna meille Jeesuksen Kristuksen tähden anteeksi,
mitä olemme rikkoneet.

Esilukija: Kaikkivaltias Jumala antakoon meille syntimme anteeksi
ja johtakoon meidät ikuiseen elämään.

Muut: Aamen.]

3. PSALMI tai virsi

Esim. virsikirjan takaa  tai Sanansaattajasta löytyvät kulloisenkin viikon raamatunkohdat psalmeineen. Yllättävän hyvin psalmi kestää kulutusta useammankin päivän ajan käytettynä. Se puhuttelee eri tavoin erilaisten päivän tapahtumien jälkeen. Jos kuitenkin halutaan rikastuttaa psalmivalikoimaa, kullekin viikonpäivälle löytyy omat psalminsa kirkon sivuilta: http://notes.evl.fi/Evkirja.nsf/keFI?OpenPage

Psalmin jälkeen Kunnia vuorolukuna:

I: Kunnia Isälle ja Pojalle
ja Pyhälle Hengelle,
II: niin kuin oli alussa, nyt on ja aina,
iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

4. RAAMATUNLUKU

Ks. ohjeita Psalmin yhteydestä. On myös erilaisia raamatunlukuoppaita lukuohjelmineen (Päivän tunnussana, Sanan aika, Hetkinen)

[PUHE, joka voi olla luku hartauskirjasta tai vaikkapa Sanansaattajan saarnateksti]

5. RUKOUSJAKSO

Rukous voi olla vapaa. Siinä muistetaan silloin ajankohtaisia asioita, meille uskottuja ihmisiä, Kirkon työtä maailmassa, yhteistä elämäämme. Mutta on myös hyviä rukouskirjoja. Niistä edempänä.

ISÄ MEIDÄN

Jeesuksen opettama rukous kuuluu jokaiseen hartauteen.

6. SIUNAUS

E: Siunatkoon meitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala,
Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

M: Aamen.

7. PÄÄTÖSVIRSI tai LAULU

Avuksi hartauteen

Raamattu, sen lukuoppaat ja laulukirjat on jo mainittu. Hyvistä hartauskirjoistakaan meillä ei ole pulaa. Tarkoitan tässä nimenomaan päivähartauskirjoja. Niitähän on vaivattominta käyttää säännöllisissä kotihartauksissa. Vanhempaa kerrostumaa edustavat Lutherin kirjat. Varsinkin Mannaa Jumalan lapsille on sukupolvien ajan paikkansa lunastanut. Uudemmista mainitsen hämmästyttävän suosion saaneet Juha Vähäsarjan Joka päivä -kirjat. Säännöllisesti kristilliset kustantamot julkaisevat myös hyviä uutuuksia. Sley-Medialta viimeisimpänä on saatu Ville Melasen Armosta osallinen.

Viitisentoista vuotta sitten julkaistiin Bo Giertzin kaksiosainen teos Minä olen teidän kanssanne. Suomensin sen nimenomaan tällaista tarvetta varten: kirja on kirkkovuoden mukaan etenevä raamatunlukuopas, uskonoppi sekä hartaus- ja rukouskirja. Lisäksi joka luvun yhteydessä on virsiehdotus. Kirjan avulla on helppo pitää täysipainoinen, kirkkovuotta seuraava kotihartaus. Lapsille se taitaa olla vain vähän turhan kovaa leipää. Kirja taitaa olla loppuunmyyty.

Nämä siis päivähartauskirjoista. Rukouskirjojen valikoima onkin huomattavasti niukempi. Evankelisissa kodeissa on menneiden sukupolvien aikana luettu klassikon asemaan päässyttä Johannes Bäckin rukouskirjaa Muukalaisen kotielämä. Kirjasta välittyy yli sadan vuoden päähän rukouksen hehku ja sisäistetty evankelinen, luterilainen usko. Yhteisiin hartauksiin sen rukoukset taitavat olla kuitenkin turhan pitkiä, vaikka muistan eräänkin sydämellisen vanhuksen, joka muisti äitinsä aina lukeneen ”Muukalaisten kotieläimistä” jouluaaton rukouksen. Sen sijaan sopivamman mittaisia ovat Seppo Suokunnaan Jokapäivän rukoukset, Juha Vähäsarjan Joka päivä armon suojassa sekä uusimpana Liisa Rossin Sinä annat toivon.

Milloin hartaus pidetään?

Olen edellä puhunut iltahartaudesta. Päivän kiire on hellittänyt, nyt on määrä laskeutua levolle. Taas perhetilanne ratkaisee paljon. Kenenkään en kuitenkaan suosittelisi lähtevän päivän haasteisiin ilman aamurukousta, vaikka lyhyttäkin pysähtymistä Herran edessä. Toista on meidän, joilla harvoin on herätyskelloaamuja; me saamme rauhassa pitää luvut ja rukoukset aamupalan jälkeenkin. Käytämmekö mahdollisuutta hyväksi? Päivän mittaan tapahtuu kuitenkin paljon sellaista, johon on hyvä pyytää siunausta – itsellemme, sukulaisillemme, uskonystävillemme, lähetystyöntekijöille…

Aina omatkaan aamuni eivät sentään ole niin levollisia. Silloin riittää, kun noustessa rukoilen Lutherin aamurukouksen ja siunaan itseni ristinmerkillä. Taaskaan ei pidä tehdä uskonelämän hoitamisesta taakkaa, jota ei jaksa pitkään kantaa.

Lopuksi. Kotihartauden elvyttäminen olisi epäilemättä taivaan hyvä vastaus myös sille, joka sinnittelee jatkuvan paineen, stressin ja vaatimusten keskellä. Hartauteen käydessä puhelin laitetaan kokonaan pois ja telkkari kiinni. Raamattua kuunnellessa on lievästi sanottuna epäkohteliasta ajatella arkipäivän pikkuhuolia, kun Suuri Kuningas puhuu. Rukoillessa mikään ei ole tärkeämpää kuin itse rukoileminen: ”Rukous on meille taivaan tikapuut, koska se ei ole mitään muuta kuin sielun vierailu Jumalan tykönä.” (Johann Gerhard)