Koti-ikävää ja toivoa paremmasta huomisesta 

Kun luterilaisen kirkon seurakuntalaiset pakenivat Etelä-Sudanin sisällissotaa, Sleyn tukema työ siirtyi sieltä Ugandan pakolaisleireille. Leireillä ihmiset joutuvat elämään monien vaikeuksien keskellä ainaisesta koti-ikävästä kärsien. Maaliskuussa kentälle saapuneet lähetit Anna ja Taisto Sokka kertovat ensitunnelmiaan pakolaisleireiltä. 

Päiväntasaajan maassa Ugandassa lämpömittari on noussut lähelle neljääkymmentä astetta. Maaperän kuivuudesta päätellen sadetta ei maan luoteisnurkassa ole vähään aikaan näkynyt. Pienet kylät siellä täällä tuovat vaihtelua pusikkoiseen metsämaisemaan. Auton tärinään kuoppaisilla hiekkateille alkaa tottua muutaman ajotunnin jälkeen.  

Olemme matkalla lähellä Etelä-Sudanin ja Kongon rajaa oleville, Bidibidin ja Morobin pakolaisleireille, joissa on Sleyn yhteistyökirkon, Etelä-Sudanin ja Sudanin luterilaisen kirkon seurakuntia. Matkassa on meidän Ugandan lähettien, Anna ja Taisto Sokan sekä Pauli Vanhasen lisäksi Sleyn toiminnanjohtaja Tom Säilä, jonka olemme saaneet maaliskuun lopussa viikon ajaksi vieraaksemme. Matka on merkittävä myös meille uusille läheteille: näemme ensimmäisen kerran asemapaikastamme Gulusta katsottuna kauimmat pakolaisleirit. 

 Korona ja taistelu vallasta 

Etelä-Sudanin historia on lyhyt ja verinen. Maa itsenäistyi Sudanista omaksi valtiokseen vuonna 2011. Itsenäisyyttä oli edeltänyt pitkään jatkunut sota etelän ja pohjoisen välillä. Kauaa uusi valtio ei saanut nauttia rauhasta, sillä Etelä-Sudanissa puhkesi sisällissota kahden eri sotilaallisen ryhmittymän välillä vain pari vuotta itsenäistymisen jälkeen. Tämä aiheutti suuren pakolaisvirran naapurivaltioihin: pelkästään Ugandan puolelle paenneita on noin 1,5 miljoonaa.  

Rauhaa on yritetty solmia eri osapuolten välillä, mutta valtio ei ole kuitenkaan onnistunut järjestäytymään uudelleen. Uuden hallituksen johtajuuskiistojen lisäksi koronapandemia on vaikeuttanut asioiden etenemistä. Levottomuudet, joista siviilit kärsivät, jatkuvat yhä. Tämän takia myöskään pakolaisvirta ei ole sammunut tai kääntänyt suuntaansa. Monet odottavat epävarmassa tilanteessa kahden maan välillä: aloittaako uusi elämä naapurimaassa vai valmistellako kotiinpaluuta? 

 Tervetulotoivotus tanssien 

Kun saavumme perille Bidibidin leirille, meitä on vastassa iloisesti laulava ja tanssiva joukko. Saapumistamme on odotettu jo eilisestä saakka, sillä jouduimme ukkosmyräkän vuoksi yöpymään suunniteltua aiemmin. Kokoonnumme pieneen savikirkkoon, jonka Sley on rakennuttanut pakolaisleirille. Yhtäkään paikkaa ei jää vapaaksi, kun ihmiset ahtautuvat tilaan. Osa jää ovensuuhun. Ei jää epäselväksi, että laajennustyö olisi tarpeen.  

Kolme lasten ja nuorten kuoroa esiintyy suomalaisille vieraille. Alle kouluikäisetkin lapset ovat opetelleet tarkasti tanssiaskeleet ja lauluharmoniat. Kaikesta näkee, että vieraiden saapuminen on seurakuntalaisille riemun ja juhlan aihe, ja jokainen tekee parhaansa. Lapset laulavat kovalla äänellä: ”We are dancing to Zion, halleluja Jesus Christ”, ”Tanssimme matkalla Siioniin, halleluja Jeesus Kristus.” Nuoret tytöt säestävät laulua: toinen heiluttaen pellistä rakennettua helistinsoitinta ja toinen paukuttaen rytmikkäästi vanhaa vesikanisteria.  

 Papilla on viisi seurakuntaa 

Pastori Nixon pitää juhlan kunniaksi lyhyen viikkojumalanpalveluksen. Tulkkaus tarvitaan kahdelle kielelle: vieraita varten puhutaan englantia, mutta seurakuntalaisten keskuudessa puhutaan pääosin heimokieltä atsolia. Muuhun kuin atsolin heimoon kuuluvia varten puheet käännetään Juban arabiaksi. Se on Etelä-Sudanissa puhuttava yleiskieli ja yksi arabian murteista.  

Seurakunta on siitä onnellisessa asemassa, että paikalla on pastori. Ugandan puolella olevilla pakolaisleireillä on tällä hetkellä vakituisesti vain yksi Etelä-Sudanin kirkon pappi. Hän hoitaa viittä seurakuntaa kahdella leirillä lähellä Etelä-Sudanin ja Kongon rajaa. Kauempana Pohjoisessa olevan Lamwon ja etelässä olevan Bweyalen pakolaisleireille on mahdollisuus ehtiä vain harvoin, ja niissä olevat seurakunnat ovat käytännössä ilman pastoria. Seurakunnista huolehtivat maallikkokoulutuksen saaneet evankelistat. 

Naisista tuli leskiä 

Silmiinpistävin ero suomalaiselle kirkossakävijälle ei ole niinkään savilattiat ja kumiseva peltikatto tai oksista ja puunrungon palasista kyhätyt istuimet, eikä edes vaatimaton puinen alttaripöytä, vaan lasten ja nuorten suuri osuus seurakuntalaisista. Äkkiä laskemalta aikuisia ei ole kirkkosalin puolella kuin kymmenkunta, ja heistäkin lähes kaikki naisia. Lapsia ja nuoria on sen sijaan useita kymmeniä. 

Nuoren kirkkokansan näkeminen on ensin ilahduttavaa. Kun syy aikuisten vähyyteen selviää, on se hyvin järkyttävä ja surullinen. Suurin osa näkemistämme naisista on jäänyt leskiksi sisällissodan seurauksena. Joillakin mies on yhä elossa, mutta hoitamassa omistamaansa maata Etelä-Sudanin puolella, kunnes naisille ja lapsille on riittävän turvallista palata. Eräs harvoista seurakunnassa paikalla olevista miehistä kertoo olevansa tapaamassa perhettään pakolaisleirillä, kunnes matkaa takaisin Etelä-Sudaniin. Kulkemisessa on aina riskinsä, ja rukoilemme varjelusta miehen matkalle. 

Kahden maan välissä 

Eteläsudanilaiset saavat asua leireillä vapaana jatkuvasta sodan pelosta, mutta heidän tilanteensa on silti kaikkea muuta kuin helppo. Ugandan valtio on antanut pakolaisten asutettavaksi maa-alueen, jolle he voivat rakentaa pienen asunnon perheelleen. Heidän on myös mahdollista vuokrata pala maata ruuan kasvattamista varten. Todellisuudessa vuokraamiseen tarvittava raha on vaikea saada kerättyä eikä vuokra-alueiden maaperää ole helppo työstää. 

Selvitäkseen jokapäiväisestä elämässä pakolaiset ovat ulkopuolisten avustusjärjestöjen varassa. Riippuen leiristä ruoka-avustus on 6–12 kiloa maissia kuukaudessa yhtä ihmistä kohti. Ihmiset elävät jatkuvassa nälässä, elleivät onnistu saamaan ylimääräisiä tuloja. Lasten koulunkäynnistä on suuri huoli: jos koulutukseen ei saada varoja, minkälainen tulevaisuus nuorille on tarjolla?  

 Menneisyyden traumat 

Leirilläkään ei päästä täysin pakoon sotaa: äidit kantavat menneisyyden traumoja, joku on elänyt pakolaiselämää koko pienen ikänsä ja uutiset jatkuvista levottomuuksista luovat synkän varjon paluutoiveiden ylle. Kun on aikaa kuunnella, iloisten ilmeiden taakse kätkeytyykin paljon toivottomuutta ja murhetta tulevaisuudesta. Jokaisella elämän osa alueella on puutteita ja koti-ikävä vaivaa niin vanhoja kuin nuoriakin. 

Eräs leireille työskentelevä diakonissa kuvailee tilannettaan näin: ”En ole koskaan kotona. Olen muukalainen maassa, jossa asun, mutta en voi palata sinnekään, mistä olen tullut.” 

Vaatimattomien olojen keskellä elävä kirkko tarrautuu rukouksen voimaan. Hädänalaisella seurakunnalla on monia rukouspyyntöjä, mutta lopputulema on sama: kyllä Herra jotenkin auttaa meitä!  

Toiminnanjohtaja Säilä rohkaisee paikalla olevia, että avunhuudot on kuultu: kun seurakuntalaiset ovat rukoilleet Jumalaa, hän on kuullut rukoukset ja päättänyt herättää Suomessa ihmisiä rukoilemaan eteläsudanilaisten puolesta ja auttamaan heitä.  

Tässä rukoustyössä saamme olla mukana jokainen omalla paikallamme. 

Yhteisen aterian jälkeen matkaseurueemme lähetetään seuraavalle etapille laulun ja rukouksen saattelemana.