Korkea taivas ja korkea kirkko

Sodan aikana Eino Lehtisaari opetteli lentämään hävittäjää. Sodan jälkeen hän sukelsi sakramenttien salaisuuteen ja rakastui siihen. 

Harvoin pääsee haastattelemaan 95-vuotiasta. Varsinkaan sellaista, joka on niin sanotusti täydessä iskussa. Eino Lehtisaaren kädenpuristus on jämäkkä. Hänessä on poikamaisuutta. ”Noniin, veikkonen”, hän sanoo ohjatessaan meidät Sleyn Huittisten rukoushuoneen pikkuruiseen sakastiin.
– Lääkärit sanovat, että miehellä tuntuu olevan nuorekas olo, Lehtisaari kertoo ja molempia naurattaa.
– Vointi on tyydyttävä. Sydän… Siinä on vähän jotakin vilppiä.
Elämäntapahtumien vuosiluvut tulevat kuin apteekin hyllyltä.
– Synnyin ja sain pyhän kasteen Loimaan kauppalassa. Jälkimmäinen tapahtui 9.8.1924. Olen kahden lesken lapsi, kauppiasperheestä.
Kun talvisota syttyi, Eino Lehtisaari oli rippikouluiässä. Hän vartioi Loimaan suojeluskunnan palveluksessa rautatiesiltaa kivääri olalla ja toimi paikallispäällikön kanslian juoksupoikana.
– Näin meni talvisota. Nykyään puhuttaisiin ehkä lapsisotilaista. Taistelutilanteita ei kuitenkaan tullut.
Paitsi.
– Porukkamme oli helmikuussa 1940 Turussa vartioimassa lentokenttää, ja silloin Turun öljysatamaan tuli Neuvostoliiton ankara pommitus. Me olimme litteänä lattiassa ja odotimme, koska rysähtää. Säikähdyksellä pääsimme. Mutta tämä on vaatimatonta juttua siihen nähden, mitä miehet kokivat rintamalla, Lehtisaari sanoo.
– Jatkosodan alkupuolella yritin olla oppilas Loimaan yhteiskoulussa. Sain yhteiskoulun kuudennen luokan eli lukion ensimmäisen luokan tehtyä, kunnes jouduin maaliskuussa 1943 sotaväkeen.
Lehtisaari komennettiin Helsinkiin ilmatorjuntajoukkoihin. Hän vietti ”kovin ankaran ja ei ollenkaan hauskan” alokasajan Santahaminassa.
– Se oli lähes pahoinpitelyä. Sen jälkeen olin ilmatorjuntatykistössä ensin Degerössä ja sitten taas Santahaminassa, Lehtisaari kertoo.
– Käytimme viimeistä huutoa olevia saksalaisia ilmatorjuntatykkejä. Vähän säikähdinkin sitä mahdotonta meteliä, jonka ne tuottivat.

Sotaohjaajakurssi 6

Pienenä poikana Lehtisaari teki piirroksia, joissa hän oli joko palomies tai lentäjä. Hän harrasti myös jo ennen sota-aikoja lentämistä ja suoritti liitolentotutkinnon. Syksyllä 1943 Lehtisaari pääsi toivomaansa palveluspaikkaan Kauhavalle. Homman nimi oli Sotaohjaajakurssi 6, ja sen puitteissa koulutettiin hävittäjälentäjiä rintamalle.
– Meitä oli siellä 60 poikaa, joista kaikki eivät päässeet loppuun saakka. Minä pääsin. Ohjaajana taisin olla keskinkertainen, mutta teknisissä asioissa, kuten esimerkiksi moottoritekniikassa, olin aika huono. Hähhäh! Lehtisaari nauraa.
– Lensin seitsemällä lentokonetyypillä. Tshekkoslovakialainen Smolik oli yksi niistä. Myös suomalaisella VL Viimalla harjoittelimme paljon.
Viimeksi Lehtisaari lensi Viimalla vuosi sitten.
– Verestimme muistoja ilmavoimien 100-vuotisjuhlan merkeissä. Oli tavattoman hauskaa.
Sotaohjaajakurssi 6 harjoitteli englantilaisella Gloster Gauntlet -hävittäjällä meren yllä. Hävittäjässä oli kaksi konekivääriä, joilla oppilaat ampuivat VL Tuisku -koneen hinaamia maaleja.
Samaan aikaan rintamalla sota oli käynnissä.
– Kyllä me kaikki olisimme halunneet rintamalennoille, Lehtisaari myöntää.
Tuli kuitenkin rauha, mikä merkitsi lentokoulutuksen päättymistä.
– Minulta jäivät yölennot suorittamatta. Monet meistä lähetettiin siviiliin. Osa määrättiin Lapin sotaan. Jotkut pääsivät siellä tähystäjiksi pommituskoneisiin. Minä en näitä onnellisia ollut. Me olimme vartiotehtävissä Rovaniemen lentokentällä.
Sodan jälkeen Lehtisaari on toiminut Pilvenveikot-nimisessä järjestössä, joka on tarkoitettu rintamalentäjille.
– Kuulun edelleen myös Turun Seudun Lentäjiin. Ilmavoimien vainajien päivänä olen usein toimittanut messun järjestön jäsenille, Lehtisaari kertoo.

Olla kristitty

Sodan jälkeen Lehtisaari soitti saksofonia yhtyeessä ja työskenteli suojeluskunnan kansliassa. Heinäkuussa 1946 hän kirjoitti ylioppilaaksi. Valtio järjesti sotilaille opintojen loppuun viemisen Niinisalossa, entisen reservinupseerikoulun tiloihin perustetussa sisäoppilaitoksessa.
– Kahden vuoden opinnot tehtiin kuudessa kuukaudessa.
– Ihastuin Niinisalossa poikien keskusteluihin raamattupiirissä. Tunsin olevani ulkopuolinen, mutta sain kuunnella ja laulaa vähän virsiä. Roikuin mukana. Ajattelin, että tämä taitaa olla minun tieni: olla kristitty.
Lehtisaari hankkiutui Helsingin yliopistoon lukemaan teologiaa.
– Olin ihan toivoton heprean ja kreikan kanssa. Enkä minä mikään ruudinkeksijä ole muutenkaan, en professori- tai tutkijatyyppiä ollenkaan, Lehtisaari vähättelee.
No mutta hävittäjälentäjä kuitenkin, totean.
– Ei siinä paljon tekniikkaa tarvita, jos lentämään oppii. En ole myöskään rohkea. Minussa on melkoinen annos arkuutta. Partio miehisti kyllä nuorena. Liitolentoharrastus opetti rohkeutta, jota todella tarvitsin.
Lehtisaari ei ole ihan varma, miksi lentäminen on ollut hänelle niin tärkeää.
– Voi olla, että syyt ovat esteettisiäkin.
– Mutta: se nyt vain on kivaa!

”Radikaalia liturgiaa”

Pappisvihkimys vuonna 1951, kolme vuotta Huittisissa nuorisopappina, Lopen kappalaisena 1954–58, Huittisissa Vampulan kirkkoherrana 1958–68 ja Turun läänin Kosken kirkkoherrana 1968–86. Näin eteni Eino Lehtisaaren kirkollinen ura.
Koko uransa ajan Lehtisaari koki vastustusta, koska hän on, kuten sanotaan, korkeakirkollinen.
– Olen joutunut hampaisiin. Arkkipiispa Martti Simojoki moitti minua siitä, että tuon ristinmerkkeineni vääriä oppeja Suomen luterilaisuuteen, Lehtisaari kertoo.
Mutta miksi korkeakirkollinen näkemys, miksi sakramenttien ja messun arvostus? Lehtisaari ei osaa tyhjentävästi vastata. Joka tapauksessa Arkkipiispa Aleksi Lehtosen kirjoitukset ehtoollisesta tekivät nuoreen Lehtisaareen vaikutuksen. Ja se, että Lehtisaari kävi opiskeluaikana Sanct Henriks-kretsen -liikkeen aamumessuissa.
Sanct Henriks-kretsen oli liturgiseen ja korkeakirkolliseen liikkeeseen kuulunut yhteisö, joka perustettiin Helsingissä vuonna 1943. Perustaja oli kirkkoherra Bengt Serenius. Liikkeen esikuvat olivat Ruotsista ja Saksasta. Ajatus oli, että palaaminen alkukirkon ja keskiajan liturgiaan estäisi maallistumisen ja toisi ihmiset takaisin kirkkoon.
– Tässä liikkeessä tärkein henkilö oli lopulta Bengt Sereniuksen poika Sigtrygg, jonka kanssa myöhemmin ystävystyin.
– Ennen aamumessua kirkossa oli hiljaista. Kuulin sakaristossa luettavan yhteisen rukouksen, kun papit valmistautuivat. Äänen kumu hiljaisessa kirkossa säväytti minua. Pidin silloin sitä rukoilua kyllä hieman teennäisenä. Ja sitä, kun nuori avustaja kulki alttarin ohi ennen messua ja kumarsi silloinkin alttaria kohti, Lehtisaari muistaa.
Sittemmin miehen mieli on muuttunut.
– Tästä samasta asiasta minua myöhemmin syytettiin. Sanansaattajan päätoimittaja Toivo Rapeli kirjoitti erääseen kirjaansa ivalliseen sävyyn siitä, ”mitä Eino tekee alttarilla”. Hän kuvaili, että ”Eino kumartelee, tekee ristinmerkkejä, kohottelee käsiään ja ryömii lattialla”, Lehtisaari kertoo naureskellen.
Hän polvistuu sakastissa demonstroidakseen tilannetta.
– Polvistuin maahan alttarin vieressä, ehkä vähän liikaa syrjässä. Vähän liikahdin siinä saadakseni paremman asennon, ja sen Rapeli katsoi olevan ryömimistä.
– Loukkaannuin kauheasti. Raivosin hänelle puhelimessa. Hän väitti kirjoituksiaan huumoriksi. Rapeli kahvitteli meillä Turussa myöhemmin, ja luin hänelle kompletorion eli liturgisen rukoushetken päivän päätteeksi. Katsoin Rapelia silmiin ja sanoin, että tämä rukouskirja on muuten Sleyn kustantama.
– Reijo Arkkila, joka on hyvä ystäväni, tuli myös kerran sanoneeksi, että ”ei sinusta kaikki tykkää”. Mutta Reijo on ystäväni numero yksi. Heti Olavi Rimpiläisen jälkeen! Lehtisaari vakuuttaa.

Ehtoollisen sakramentti on tullut vuosien varrella Eino Lehtisaarelle tärkeäksi. – Se on elinehto ja koko elämän keskipiste.

Ei kuitenkaan katolilainen

Viime aikoina Suomen kirkkolaiva on vuotanut jonkin verran itään ja länteen. Juuri korkeakirkollisuus mielletään helposti roomalaiskatoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon liittyväksi teemaksi. Onko Lehtisaari koskaan harkinnut kirkon vaihtamista?
– Olisi liikaa sanottu, että sanoisin harkinneeni. Olen kyllä ajatellut asiaa mielenkiinnolla. Mutta en nyt tiedä, mitä tässä viitsii sanoa.
Lehtisaari repeää taas nauramaan.
– Olen katsonut, että luterilaisuudessa on minun paikkani, ja kyllä minä Paavalia rakastan.
– Mutta roomalaiskatolinen kirkko toi Suomeen kirkon, Raamatun ja piispuuden. Tämä fakta ärsyttää monia, Lehtisaari kertoo, ja ilmoittaa pelkäävänsä hiukan, mitä hänestä nyt kirjoitetaan.
Lehtisaari kysyy saako hän kyydin kotiinsa. Minulla ei ole autoa, mutta pääsemme apostolin kyydillä.
– Ihan mielelläni minä aina kävelen, hän huikkaa hyvästiksi, kun tiemme eroavat.

Lue koko juttu Sanansaattajasta 20/19.