Kirkkomatkalla

Osallistuin viime sunnuntaina yhteistyökirkkomme jumalanpalvelukseen Kawangwaren seurakunnassa. Edellisenä päivänä olimme kokoontuneet yhteen Credo-ohjelman opiskeluikäisten tyttöjen kanssa. Credo-ohjelma tukee tyttöjä, joilla on uhka ympärileikkauksesta ja lapsinaittamisesta, antamalla tytöille mahdollisuuden koulunkäyntiin ja naiseksi kasvamiseen suomalaisen kummin tuella. Yhteinen kokoontumisemme päättyi Kawangwaren jumalanpalvelukseen.

Kawangware luokitellaan Kenian pääkaupungin, Nairobin, yhdeksi slummialueeksi. Siellä arvioidaan asuvan reilut 100 000 ihmistä, joista yli 65 % on lapsia ja nuoria. Valtaosa Kawangwaren asukkaista elää alle dollarilla päivässä. Ympäristön vaihto on melkoinen, kun siirrymme Nairobin siisteiltä asuinalueilta Kawangwaren kapeille saviteille. Muutamaa minibussia ja moottoripyöriä lukuunottamatta on automme pian tien ainoa moottoriajoneuvo. Arkinen Toyota näyttää yht´äkkiä turhankin suurelta ja hienolta. Eteneminen tiellä on todella hidasta. Tie on huonokuntoinen, täynnä kuoppia ja teräviä kiviä. Ihmisiä on paljon liikkeellä, monet selvästi parhaimpiinsa pukeutuneina kävelemässä kohti kirkkoaan.

Pääsemme hyvin ja ajoissa perille, vaikka matkaan menikin kuvittelemaamme kauemmin. Kirkon pihalla on yksi Credo-tytöistämme odottamassa. Ennen Jumalanpalveluksen alkua myös pari muuta tyttöä ehtii paikalle. Menemme kirkkosaliin, josta kuuluu jo kovaäänistä laulua ja musiikkia. Nuoret nauttivat kun saavat laulaa äänentoistolaitteisiin.

Jumalanpalvelus alkaa vain jonkinverran aikataulusta myöhässä ja seuraa tuttua liturgiakaavaa. Useat eri kuorot haluavat esiintyä ja kaikki laulavat ainakin kolme laulua kerrallaan. Swahilinkielisen ”Kiitosmielin laulaa tahdon” -laulun aikana ajatukset lentävät edelliselle lähetyskentällemme, Sambiaan. Tuon laulun nyanjan-kieliset sanat ovat edelleen muistissa. Saamme laulun kautta kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vieraileva pappi saarnaa swahiliksi kasteesta. Ymmärrän lauseen sieltä, toisen täältä, kokonaisuus jää valitettavasti ymmärtämättä. Kuulen ainakin, että yksi kaste riittää ja että kasteessa saamme Pyhän Hengen. Rukoilen, että muukin opetus on luterilaisen oppimme mukaista. Olemme edellisenä päivänä Credo-tyttöjemme kanssa puhuneet myös kasteesta ja sen tuomista lahjoista elämäämme.

Edessäni istuu ehkä parivuotias poika. Hän istuu lähes hievahtamatta ja jopa nukahtamatta lähes kolmetuntisen jumalanpalveluksen äitinsä sylissä. Vanhemmat lapset ovat lähteneet saarnan alkaessa pyhäkouluun. Jumalanpalveluksen loppupuolella on yhteislaulu, jonka aikana ääni ja säestys nousevat kattoon asti. Ihmiset tanssahtelevat rytmikkäästi, laulaen ylistystä Vapahtajallemme.

Pihalla kokoonnumme Credo-tyttöjen kanssa yhteiskuvaan. Lähetän myöhemmin kuvan ystävälleni. ”Ihanan eloisa, värikäs kuva” – saan vastaukseksi. ”Ja olisitpa kuullut musiikin”, mietin ajatuksissani, sillä paluumatkalla korvat tuntuvat vieläkin soivan. Puitteet ympärilläni ja todennäköisesti näiden ihmisten elämässä ovat vaatimattomat. Sitäkin koskettavampaa on nähdä ihmisten riemua kirkossa. Heillä on ilo sydämessään Vapahtajastamme ja hänen ristintyöstään. Tätä ilosanomaa saamme olla viemässä eteenpäin täällä Keniassa. Saamme riemuiten elää Jumalan huolenpitoon ja johdatukseen luottaen.
Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Joh. 3:16