Kirkkolaivan kannella

Kotimaantyön johtaja Juhana Tarvaisen linjapuhe, jonka hän piti Helsingissä tiistaina 13.6.2023.

Kirkkolaivan kannella

Seisomme kirkkolaivamme kaltevalla kannella. Väistämisyrityksestä huolimatta raamattukysymys on viiltänyt kirkkomme kyljen auki ja uusia eettisiä sekä opillisia virtauksia syöksyy vuolaana ja hallitsemattomasti rikkirevitystä haavasta jäätävänä sisälle. Laipio toisensa jälkeen täyttyy. Ja lopulta keula alkaa kevyesti painua.

Joku aavistaa pahaa. Toinen kääntää hytissään kylkeä. Kolmas soittaa uutta valssia tanssilattialla viihtyville matkustajille. Ja neljäs kävelee tyynesti viskilasi kädessään laivan perään. Keula menköön, kunhan perä pysyy pinnalla. Ja ehkä jossakin laivan loistavista hyteistä kieltää koko kallistuksen. Mutta jokainen, joka ymmärtää missä horisontti on, ymmärtää, ettei laiva enää kulje tasapainossa ja normaalisti määränpäätä kohti. Sen koneet eivät käy. Se lipuu laineilla tähtitaivaan alla.

Kirkkomme raamatturintama on aina joutunut hakemaan omaa paikkaansa kirkon sisällä. Sen vaihtoehdoksi on useimmiten tarjottu mukautumista muuttuvaan todellisuuteen tai oman elintilan etsimistä muuttuneessa kirkollisessa ympäristössä. Tällä hetkellä oman elintilan löytäminen kirkossamme on käynyt meille vaikeaksi. Nopeasti kirkkomme sisältä tilansa löytänyt liberaali luterilaisuus ei ole vain tyytynyt saamaansa elintilaan, vaan aktiiviliike on työntänyt klassisen kristinuskomme seinää vasten marginaaliin ja syönyt herätyskristillisiltä järjestöiltä hapen ja tilan hengittää. Tällä hetkellä se leviää seurakunnasta toiseen ja pakottaa kirkkomme suuren keskustan valitsemaan puolensa ja hajoamaan kahtaalle. Useimmat haluaisivat pysyä aloillaan, olla valitsematta tiukasti kenen puolesta tai ketä vastaan. He haluaisivat antaa ajan ja Jumalan näyttää mikä on pysyvää ja mikä häviää, mutta sitä vaihtoehtoa ei heille anneta.

Koventunut linja suhteessa herätysliikejärjestöihin on johtanut siihen, että olemme joutuneet etsimään elintilaa paikallisseurakuntien lisäksi myös omista kirkoistamme ja toimitiloistamme. Sitä tilaa on onneksemme ollut. Tämä ei ole uutta. Turvataksemme oman toimintamme nopeasti muuttuvassa kirkossa Evankeliumiyhdistys ei ole jäänyt aran metsäneläimen tapaan piileksimään, vaan se on määrätietoisesti rakentanut uusia toimintamahdollisuuksia kokoontua ja olla Jumalan lahjojen vaikutuspiirissä. Samalla tahdon kuitenkin muistuttaa, että tahdomme jatkossakin lujasti pysyä kirkkomme sisällä eikä mikään rakentamamme ole ero siitä tai oman kirkon perustamiseen johtava.

Laivan kannen kallistus voi hetkeksi korjaantua tai ainakin sen painuminen hidastuu, jos kirkossamme tehdään hyviä ratkaisuja. Ehkä joku laipioista hallitsee päälle vyöryviä vesimassoja hetken. Moni tekee väsymätöntä, tärkeää työtä seurakuntaneuvostoissa ja kirkolliskokouksessa jäsenenä tai kirkkomme vaaleissa äänestäessään. Nämä kirkkomme rakkaat ja uupumattomat pilssipumput tuovat aikaa, jota tarvitsemme. Mutta ehkä jossakin tilanteessa voi olla jopa helpompi havaita edessä oleva väistämätön, kun keula painuu tarpeeksi jyrkässä kulmassa. ”Minä en tahdo hukkua!” Sammakko säikähtää kuumaa vettä, mutta jos sen laittaa viileään veteen, voi sen keittää. Se koittaa sopeuttaa ruumiinlämpönsä hiljalleen lämpenevään veteen, kunnes on myöhäistä. Voi olla parempi havahtua äkilliseen muutokseen, kuin hiljalleen hivuttautuvaan.

Tahtomisen lisäksi olemme tarvinneet myös tekoja. Ja niitä tekoja on tehty, kun luterilaiset pääosin kirkkomme kristityt ovat katsoneet sopivan tilan, jossa viettää ehtoollista kirkkokäsikirjan mukaisesti. Tai luterilaiset kristityt, suureksi osaksi kirkkomme jäsenet, tarvitsevat pastorin, joka voi toimittaa ehtoollisjumalanpalveluksen. Joskus tämä tie on ollut aikaa vievä ja vaivalloinen, mutta rohkaisuna voin sanoa, että se tie on lähes poikkeuksetta johtanut perille hyvään. Samalla on myös rakentunut herätysliikejärjestöjen yhteinen tulevaisuus ja suunta. Tässä joukossa on alati vahvistuva yhteistyö ollut pirstaloitumisen sijaan yhteinen tiemme. Vahvistunut yhteistyö on suuri Jumalan lahja tämän päivän luterilaisille. Eri järjestöjen veljet ja sisaret tuntevat, kohtaavat ja rakentavat kirkkoa yhdessä. Ja vaikka historiamme on erilainen, tänään yhteinen usko on vahva ja luja pohja rikkaalle yhteistyölle.

En suosittele tekemään paniikkiratkaisuja, en hyppäämään laidan yli jäiseen mereen. Tarjoamme kirkkomme sisällä turvallista katekismuskristillisyyttä, siihen kuuluu Jumalan armovälineet sana ja sakramentit. Kun kristityllä on ne, hänellä on paljon.

Ymmärrän, että muutos yllättää monet ja se kohtaa eri ihmiset eri aikaan. Kun konehuoneissa vesi oli valtoimenaan kattiloihin asti, monet nauttivat vielä myöhäisillan viimeisistä valsseista. Seitsemännen kannen sviiteissä voi nukkua pidempään menettämättä pelastusvenepaikkaa. Koemme ja ymmärrämme kirkollisen ympäristön muutoksen eri tahdissa. Emme siksi vaadi rohkeutta, emme ratkaisuja. Rohkaisemme pukemaan pelastusliivit ylle ja pysymään tiukasti laivassa niin pitkään kuin mahdollista. Pelastusveneissä riittää kyllä tilaa, jos niille tarvetta on.

Häviävä kokonaiskristillisyys

Maallistuva Eurooppa on kohdannut niin maallistumisen kuin nousevan islamisaation lisäksi myös uususkontojen nousun. Kristinuskon missionaarisuus on katoamassa luterilaisesta maastamme ja koko luterilaisen kristinuskon tilanne on lähetyksen näkökulmasta kriisissä. Nettohäviäjänä jäsenmäärässä on rumimmin kansankristillisyys, mutta toki myös herätyskristillisyys on uudessa tilanteessa. Sen on myönnettävä, että lähetyskenttä alkaa kotiovelta. Koko kristillisyys herätyskristillisyys mukaan lukien tuntee muutoksen paineen. Vanhat sukupolvet menevät hautaan virsiä veisaten, mutta uusia ei tule samaan tahtiin rukoushuoneisiin tai seurakuntien lähetyspiireihin.

Silti kirkkojemme ovista käydään myös sisälle. Virtausta liikkeemme toimintaan tapahtuu monesta suunnasta. Meille virtaa heitä, jotka ovat uupuneet uskonkokemusten väsymättömään metsästämiseen. Meille saapuu liian tiukkaan napitettuun, tunnustuksellisuuden uskonelämän pakkopaitaan puettuja, jotka eivät koskaan täyttäneet sitä mittaa, että heidät olisi kutsuttu maallikkovastuuseen. Ja myös heitä, jotka ovat tulleet tänne pakoon uskonsa tähden.

Yksikään näistä ei ole kuitenkaan suurin ryhmä. Harmillinen tosiasia on, että suurinta kasvua tilaisuuksiimme näyttää tulevan sieltä missä evankeliumia ei enää kuulla. Siellä missä ennen puhuttiin Jeesuksesta, puhutaan ehkä nyt jostain muusta. Ja niistä penkeistä saapuu väkeä Evankeliumiyhdistyksen jumalanpalveluksiin. Siksi meidän ei pidä tästä kirkosta lähteä. Annetaan Jumalalle aikaa eikä menetetä kontaktipintaa suureen joukkoon. Viesti uusille on yksinkertainen: toivotamme aivan jokaisen tervetulleeksi toimintaamme.

Tulevaisuus on Raamattuun turvautuvien tunnustuksellisten yhteisöjen. Meidän messuyhteisöllämme on selkeä profiili. Se tarkoittaa, että opetamme lempeän lujasti Raamattua ja niin kuin siellä lukee. Se tuo turvaa maailmassa, jossa mistään ei saa otetta, jossa kaikki on relativistista, suhteellista tai vain pelkästään jonkun mielipide.

Pysytään jatkossakin totuudessa ja pysytään rakkaudessa. Rakastetaan kirkkoamme lujasti, totuudesta tinkimättä.

Reilut sata vuotta sitten uponneen Titanicin uppoamisen pelastusveneistään nähneet kertoivat uppoavan laivan viimeisistä hetkistä. ”Vasten pimeää tähtitaivasta kohonnut perä näytti kuin yksinäiseltä New Yorkin pilvenpiirtäjältä. Se oli kauhistuttavan kaunis. Ja juuri kun se vajosi lopullisesti pinnan alle, kuului suunnaton mylvintä, aivan kuin jonkun otuksen kurkusta.”