Kirkko turvapaikkana

Kirkkoturvakäytännöllä on Saksassa pitkät perinteet. Monelle Lähi-idästä kotoisin olevalle ja kristityksi kääntyneelle se on viimeinen mahdollisuus.

”Herra, teidän Jumalanne […] rakastaa muukalaista […]. Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (5. Moos 10:19)

Berliiniläisen luterilaisen seurakunnan tiloissa nuori iranilainen mies tervehtii meitä iloisesti. Persialaisen kulttuurin vaatimien, pakollisten kohteliaiden tervehdysfraasien jälkeen hän on valmis puhumaan siitä, mitä hänelle oikeasti kuuluu. Asuminen seurakunnan tiloissa on mukavaa, hän kertoo, mutta välillä kaipaisi omaa rauhaa. Kun noin kolmekymmentä miestä asuu suhteellisen pienessä tilassa, tulee väistämättä yhteentörmäyksiä, mutta riidat on kuulemma aina saatu hyvin sovittua. Tärkeintä on, että täällä saa olla turvassa, Jumalalle kiitos, hän sanoo. Vastaanottokeskuksessa hänet oli pahoinpidelty, koska huonetoverit eivät hyväksyneet, että hän kääntyi kristityksi.

Edellä kuvattu keskustelu kertoo hyvin, millaista kirkkoturvassa elävien miesten arki seurakunnassamme on ja millaisia kokemuksia he kantavat mukanaan. Mistä kirkkoturvassa oikein on kysymys?

Kirkkoturvan juuret ulottuvat antiikkiin, keskiajalle ja aina Vanhan testamentin aikaan asti. Israelissa vainoa tai rangaistusta paettiin Mooseksen lain mukaisesti kuuteen turvakaupunkiin (4. Moos 35:13). Myös Daavid pakeni profeetta Samuelin luo (1. Sam 19:18), ja Joab pakeni Salomoa pyhäkkötelttaan (1. Kun 2:28). Kun Eurooppa kristillistyi, kreikkalaisesta antiikista peräisin oleva ajatus pyhien paikkojen tuomasta turvasta ulotettiin kirkkoihin, luostareihin ja seurakuntiin. Esimerkiksi pakkoavioliittoa pelkäävä nuori nainen tai syyttömänä tuomittu saattoi paeta luostariin, jonka turva-alueen sisällä maalliset viranomaiset eivät häneen koskeneet. Näiden turva-alueiden rajamerkkejä voi edelleen käydä katsomassa historiallisten luostareiden läheisyydestä.

Nykyaikainen kirkkoturvakäytäntö Saksassa perustuu näihin historiallisiin juuriin ja ennen kaikkea Jumalan sanan vaatimuksiin lähimmäisenrakkaudesta ja vieraanvaraisuudesta, sekä käskyyn totella Jumalaa enemmän kuin ihmistä (Apt 5:29). Saksan viranomaiset kunnioittavat kirkkoturvaa, eivätkä tunkeudu voimakeinoin seurakuntien tiloihin.

Seurakunnallemme on kirkkoturvassa kristittyjä iranilaisia ja afganistanilaisia miehiä, joita uhkaa karkotus johonkin toiseen Euroopan maahan (niin sanotun Dublin-käytännön perusteella) ja sieltä kotimaahansa, missä heitä suurella todennäköisyydellä uhkaisi vaino uskonnon vaihtamisen takia. Kun kirkkoturvassa oleva turvapaikanhakija on ollut Saksassa tietyn ajan, yleensä kuusi kuukautta, hän saa uuden turvapaikkaprosessin Saksassa.

Kirkkoturvaan ei seurakunnassamme oteta ketä tahansa. Vain sellaiset turvapaikanhakijat, jotka osoittavat sanoillaan ja teoillaan olevansa tosissaan kristinuskon suhteen, voivat päästä kirkkoturvaan. Koska seurakunnalla ei ole enempää tiloja, voidaan kirkkoturvaan ottaa vain noin 30 miestä kerralla. Naisten ja perheiden suhteen yritetään löytää ratkaisu yhteistyökirkkomme muiden seurakuntien kautta.

Pitkät kuukaudet pienessä tilassa monien muiden miesten kanssa ovat raskaat. Oman huoneen saavat vain kaikkein pisimpään asuvat, ja kahteen kuuden hengen huoneeseen pääsee vain osa. Loput yöpyvät seurakuntasalin lattialla siirrettävillä patjoilla. Pelko omasta tulevaisuudesta, koti-ikävä ja sosiaalinen stressi sekä masennus vaivaavat.

Kuvassa: St. Georgenbergin luostarin turva-alueen rajamerkki.