Kirja, jota ei pitänyt kirjoittaa

Sakari Huovinen kirjoitti kirjan isästään Laurista, jota ei koskaan kunnolla tuntenut. Matka oli tulvillaan iloa ja itkua. Ja Siionin kanteleen lauluja.

Sakari Huovinen istuu Alvar Aallon piirtämän pöydän ääressä Helsingin kansallisarkistossa. Hän puhuu hiljaa ja asettelee sanansa tarkoin, kuin kunnioittaen kaikkea sitä, mikä ympäröivien seinien takana lukemattomissa hyllyissä ja arkistokaapeissa tarkasti aseteltuna odottaa tutkijoitaan. Kansallisarkiston suojassa lepää myös se osa hänen isänsä ja äitinsä perinnöstä, joka on käsin kirjoitettu satoihin kirjeisiin ja päiväkirjamerkintöihin keskellä elämän hallitsematonta vuoristorataa 1900-luvun puolivälin kahta puolta.
– Ajattelin, että jos isästä kirjoitettaisiin elämäkerta, voisi kirjoittaa hänen Machiavelli-tutkimuksistaan, tai Rosenius-väitöskirjastaan. Voisi kirjoittaa hänen asemastaan kirkkoherrana ja erilaisten merkkihenkilöiden kuten Kekkosen, Paasikiven tai paavin tapaamisista. Mutta kaikki tällaiset elämäkerrat ovat täynnä saavutuksia. Minä en halunnut kirjoittaa saavutuksista. Halusin kirjoittaa kirjan ihmisestä, joka on käynyt aikamoisen myllyn läpi, Sakari Huovinen kertoo hiljaa.
Huovisen edessä pöydällä on ruskeansävyisiin kansipapereihin kääritty painomusteelta tuoksuva kirja. Kannessa on vauhdikas kuva koko olemuksellaan hymyilevästä miehestä rinnallaan kaunis nuori nainen. He ovat ulkomailla, Roomassa, ja nauravat onnellisen näköisinä.
– Poikani pyysi, että kirjoittaisin, ennen kuin tästä maailmasta erkaannun, että millaista oli ennen häntä.
Sakari Huovinen sairastui ja ryhtyi vastaamaan pojalleen.
– Omasta historiastani kirjoittaminen ei tuntunut lainkaan kiinnostavalta. Aloitin kyllä, ja olen kirjoittanutkin muutaman sadan sivun verran, mutten tiedä tuleeko siitä koskaan mitään. Aloin ihmetellä isääni ja äitiäni, ja tulin tänne kansallisarkistoon tutkimaan heidän kirjeitään ja päiväkirjojaan. Mitä enemmän luin isäni tarinaa sitä enemmän kiinnostuin siitä. Päätin, etten kirjoita äidistäni, vaikka olin niin ensin ajatellut.
– Olen ollut perheemme musta lammas. En ole pappi enkä lääkäri. Olen ollut yrityksissä tiedottajana ja sen jälkeen mainostoimistossa työssä monta vuotta, kunnes perustin oman mainostoimistoni. Koen olevani kapakkapianisti omiin sisaruksiini verrattuna. Olen pitänyt etäisyyttä seurakuntiin ja evankeliseen liikkeeseen, vaikka ne ovatkin olleet aina lähellä sydäntäni. Koen olevani pikemminkin kelvoton sanankuulija kuin kovin vankkaa uskoa julistava. Olen mieluummin hiljaa kuin puhun. Siksi koen, että tämä kirja on puheenvuoro, joka minun on täytynyt nyt kirjoittaa, Sakari Huovinen jatkaa.
Hän näkee isässään puolia myös itsestään.
– Kiinnostuin erityisesti siitä, kun isä vietti opiskeluaikanaan aika railakasta opiskelijaelämää, ainakin ulkoisesti. Sisäisesti hän oli täysin rikki. Mutta kun hän toistuvasti käy Bottan tansseissa ja kulkee takki auki kaupungilla antaen humalan höyryjen hävitä ennen evankeliseen ylioppilaskotiin palaamistaan, niin kyllä se jotain kertoo. Se oli hirveän helpottava kokemus.
Miksi?
– Sen takia, että armo kuuluu minullekin.

– Minä en halunnut kirjoittaa saavutuksista. Halusin kirjoittaa kirjan ihmisestä, joka on käynyt aikamoisen myllyn läpi, Sakari Huovinen sanoo.

Tunteet täällä vaihtuu häilyy

Isään ja äitiin tutustuminen oli matka täynnä itkua ja iloa.
– Itkua matka oli siksi, että opin tuntemaan isäni, mutta ennen kaikkea äitini. Ainut, mitä isä oli nuorena kuolleesta äidistämme kyennyt kertomaan, oli se, että hän lauloi aina. Heidän kirjeenvaihdossaan viitataan jatkuvasti Siionin kanteleen lauluihin. Olen nyt päässyt tutustumaan niihin lauluihin, joita isä ja äiti lauloivat. Ne olivat lauluja, joita minä en kuullut koskaan, sillä aikana, josta minä muistan, oli isä siirtynyt jo evankelisesta liikkeestä kirkon palvelukseen.
Mieluisimmaksi Huoviselle on muodostunut nykyisin numerolla 100 Kanteleesta löytyvä Johannes Bäckin teksti Tunteet täällä vaihtuu häilyy, sana vain on paikallaan. Isänsä ja äitinsä elämässä tuo laulu kuuluu kihlausaikaan, syksyyn 1941.
– Jos ajattelen omaa elämääni tänä päivänä, omia tunteitani ja rakkaudenkokemuksiani, niin eihän se ole ollut mitenkään tasaista. Isäni ja äitini kokivat aivan samalla tavalla. Ailin suhtautuminen Lauriin, ja Laurin suhtautuminen elämään ylipäänsä olivat tunteiden heittelemää vuoristorataa. Kun he menivät kihloihin, on kirjeessä lauluna Tunteet täällä vaihtuu häilyy, sana vain on paikallaan. Onhan se koskettavaa, sanoo hän murtuvalla äänellä.

Lue koko artikkeli Sanansaattajasta 3/20.