Kielikuvia

Olin viime sunnuntaina Tallinnassa Viron kirkon lähetyskeskuksen 20-vuotisjuhlassa. Juhlassa pidettiin tietenkin tilaisuuteen sopivia juhlapuheita, ja niistä poimin kaksi puhuttelevaa kielikuvaa, jotka alkoivat elää mielessäni.

Juhlalounaalla Teologisessa instituutissa virolainen meppi, siis Euroopan parlamentin jäsen, vertasi puheessaan kirkkoa siltaan, joka yhdistää toisiinsa näkyvän ja näkymättömän, ihmisten ja Jumalan maailman. Koska sillan toinen pää on näkyvässä ihmisten todellisuudessa, on siinä paljon inhimillistä ja epätäydellistä. Se kuitenkin kestää loppuu asti, koska sen toinen pää on Jumalan täydellisessä todellisuudessa. Sellainen Kristuksen kirkko on. Inhimillinen ja kuitenkin jumalallinen, epätäydellinen ja kuitenkin niin kestävä, että sitä eivät helvetin vallatkaan voi tuhota.

Tuomiokirkossa pidetyssä juhlassa Norjan lähetysseuran edustaja sanoi kirkon ilman lähetystyötä olevan kuin talo ilman ikkunoita. Ilman ikkunoita talosta ei näe ulos, ja talon asukkaat jäävät pyörimään omaan pieneen elämänpiiriinsä oman ehkä yksipuolisen tai vääristyneen todellisuutensa vankeina. Ilman ikkunoita taloa on myös vaikea tuulettaa, ja pian talo ummehtuu. Niin käy kirkon, jos sen näkynä ei enää ole evankeliumin vieminen kaikille kansoille alkaen omasta kansasta ja ulottuen kauas maitten ääriin.

Lähetystyö avaa ikkunoita ja ovia maailmanlaajan Kristuksen kirkon yhteyteen. Kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat tulevaisuudessa ovat yhä kasvavien taloudellisten haasteiden edessä, sopii toivoa ja rukoilla, että niitä ei ratkaista sulkemalla ikkunoita.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 50/17.