-
Connector.
Tälle perustalle - kirkolliskokousblogi
Kenellä on oikeus mielensä pahoittamiseen?
06.05.2022
Olen saanut poikkeuksellisen paljon palautetta blogistani Kirkon vihreät miehet. Jotkut kiittelevät analyysin terävyyttä ja retoriikkaa. Toiset pitävät blogia harkitsemattomana sotamielikuvien viljelemisenä aikana, jolloin sellaista olisi erityisesti syytä varoa.
Some-todellisuuteen kuuluu, että joku hoksaa blogin, antaa sille tulkinnan ja jakaa sen ryhmässä. Teksti ei saa enää mahdollisuutta puhua puolestaan, vaan kauheudet luetaan kyselemättä siihen sisään. Tulkinta on tarjoiltu valmiiksi seuraaville lukijoille.
Muuallakin kuin somessa blogi on toki huomattu. Raisuin näkemäni arvostelu on Mari Teinilän kommenttipuheenvuoro Kotimaan verkkosivulla. Pitkähkö otsikko kertoo, mitä tuleman pitää: https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kommentti-sleyn-tyontekijan-blogi-sateenkaaripapeista-ja-vihreista-miehista-on-vastenmielista-luettavaa/.
Missä kohdin kirjoitukseni kärähti pohjaan? ”On pelkästään vastenmielistä, että sodasta, jossa on kuollut jo tuhansia ihmisiä, vedetään yhtäläisyyksiä Suomen kirkolliseen tilanteeseen”, Teinilä lataa. ”Ukrainassa kuolleille siviileille ja sotilaille tai Mariupolin terästehtaassa edelleen loukussa oleville siviileille sota on kauheaa todellisuutta. Kielikuvien vetäminen siitä todellisuudesta Suomen kirkkoa jakavaan kysymykseen kertoo arvostelukyvyttömyydestä.”
Blogissani ei puhuta ryöstelevistä, raiskaavista ja tappavista sotilaista. Sateenkaaripappien toimia tai tiloja vihkimyksiin avaavien luottamushenkilöiden päätöksiä ei verrata Ukrainassa riehuvaan vihaan. Blogi puhuu kahdeksan vuoden takaisesta tilanteesta, jolloin toimittiin oikeudettomasti ja kansainvälisen sopimusjärjestelmän vastaisesti oman tarkoitusperän saavuttamiseksi. Uskoisin tämän olevan jokaisen luettavissa, joka vain antaa tekstille mahdollisuuden. Tarkkaan ottaen kirjoitan näin: ”Jonkinlaista hybridivaikuttamista harrastetaan nyt myös kirkossamme.” Siitä toki on hurjan pitkä matka Butshan ja Irpinin makaabereihin tapahtumiin.
Blogitekstin lopussa käytän kyllä termiä hybridisota. Kuvailen silloinkin tilanteen epäselvyyttä ja epävarmuutta, en raakuutta ja tappamista. Häivytän tarkoituksellisesti vihollisen: ”Ihmiset, joiden puolesta taistellaan, ovat ensin kirkkomme jäsenet ja lopulta kaikki luodut ja lunastetut maan ääriin asti.” En osaa selvemmin sanoa, että tämä tarkoittaa todella kaikkia – myös seksuaalivähemmistöjä, sateenkaaripappeja, venäläisiä, ukrainalaisia. Kaikkia.
Teinilän kirpakka loppukaneetti kuuluu: ”Bloginsa lopussa Palmu toteaa, että “kirkollisesta hybridivaikuttamisesta puhuessani en tarkoita, että sateenkaaripapit tai jokin muu kirkollinen taho osallistuisi jotenkin Venäjän sotatoimiin. “Se vielä puuttuisi, että hän olisi sitä tarkoittanut. Blogin tasoa kuvaa sekin, että tämä asia piti erikseen kirjoittaa auki.”
Blogin tason arvioivat muut ja kuten sanottu, hyvin eri tavoin. Syy loppukaneetille oli se, jota aavistelinkin: tahallinen väärinymmärtäminen. Se lienee kuitenkin niin ylivoimaisen houkuttelevaa, että mielikuvituksen on annettava lentää Ukrainan karmeimpiin tapahtumiin, kauhistelua jaettava yhä uusiin ryhmiin ja työnantajajärjestöäni väritettävä sen ansaitsemin värein. Saa vaikutelman ohjelmallisesta ja ammattitaitoisesta mielensä pahoittamisesta. Arvaatteko, mitä tästä tulee minulle mieleen? Hybridivaikuttaminen.
Mielikuva vahvistuu arvostelevia päivityksiä lukiessa. Kutakuinkin kaikki näkemäni kritiikki riippuu Krimiltä ottamassani esimerkissä tai paremminkin sen villeissä jatkotulkinnoissa kuin terrieri housunlahkeessa. Sen sijaan itse asiaan ei tartu kukaan. Alkaa tuntua siltä, että tekstini osui kuin osuikin ytimeen: On epämukavaa, kun joku muistuttaa siitä, ettei avioliittokysymyksessä edetä nyt ihan valonkestävällä tavalla. Se typerä lapsukainen, joka huutaa keisarin olemattomista vaatteista, siis oikeudettomasta toiminnasta, on arvostelukyvytön ja vastenmielinen, joka kykenee vain tasottomaan viestintään.
Lopuksi yritän tulla kivikaudelta ja elää hetken tässä ajassa. Tahdon siis minäkin pahoittaa mieleni. Kuulen toistuvasti – täysistuntopuheenvuoroja myöten, kirkollisista someryhmistä puhumattakaan – että käsitykseni avioliitosta on syrjivä. Harjoitan muutenkin rakenteellista syrjintää. Omasta mielestäni edustan teologisesti perusteltuja käsityksiä, joihin kirkko on aina sitoutunut ja joihin kristikunnan maailmanlaaja enemmistö sitoutuu. Silti Kotimaa tai mikään kirkollinen taho ei jaksa huolestua yhtään siitä, että uskonvakaumustani määritellään rikoslaistakin löytyvillä määritteillä.
Jaa tämä artikkeli
Lisää artikkeleita:
- Puheenjohtajan ääni ratkaisi
- Kysymyksiä ja vastauksia
- Kirkolliskokous ja kirkon tärkein tehtävä
- Kirkolliskokouksen jälkimakua
- Piispainkokouksen avioliittoesityksen seurauksista
- Puhetta avioliitosta
- Kirkolliskokous – parlamentti vai synodi?
- Vilkas kyselytunti
- Maahanmuuttajien uskonnonvapaudesta
- Kolmen kauden tilinpäätös