Keitä me olemme?

Kirkkolaivan tähystyspaikalta laskeutuu joka neljäs vuosi valtava tietopaketti, jolla on kuiva nimi: ”Kirkon nelivuotiskertomus”. Se paljastaa kuitenkin totuuden siitä, mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa.

Kirkon nelivuotiskertomus on suomalaista yhteiskunnallista ja uskonnollista kenttää pohtivalle klassikkoteos. Se on julkaistu kerran neljässä vuodessa jo viidenkymmenen vuoden ajan. Se kootaan laajojen aineistopohjien avulla ja sitä laadittaessa tehdään kyselytutkimuksia Suomessa niin ihmisille kuin seurakunnillekin.

Kirkon nelivuotiskertomuksen julkaisu onkin aika, joka ohikiitävän hetken verran tarjoaa aavistuksenomaisen käsityksen siitä, millaisia me suomalaiset olemme. Ja minne me olemme menossa.

Kuulumme kirkkoon (jos emme ole kolme­kymppisiä miehiä)

Erittäin suuri osa suomalaisista kuuluu edelleen Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vuoden 2019 lopussa 68,7 % väestöstä, eli 3,8 miljoonaa suomalaista kuului siihen. Vertailun vuoksi Ortodoksiseen kirkkoon kuului 1,1 % eli 56 000 suomalaista, muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin 98 000 eli 1,7 % ja uskontokuntiin kuulumattomia oli 1,6 miljoonaa eli 28,5 % suomalaisista. Uskontokuntiin kuulumattomiin lukeutuvat tässä tilastossa myös he, jotka kuuluvat seurakuntiin, jotka eivät ole rekisteröityneet uskonnollisiksi yhdyskunniksi.

Kirkkoon kuulumisessa on suurta vaihtelua ikäluokkien välillä. Suuresta murroksesta kertoo se, että koko väestöstä 30–39-vuotiaiden miesten joukossa alle puolet kuuluu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

– Jos mietitään kirkkoon kuulumisen syitä, ovat nämä syyt pysyneet aika vakiintuneina viime vuosina. Kirkkoon kuulutaan kirkollisten toimitusten takia eli siksi, että halutaan saada vaikkapa kaste tai halutaan saada kirkollinen avioliittoon vihkiminen. Myöskin sitten arvostus kirkollisiin juhlapyhiin ja niihin liittyvään kristilliseen perinteeseen on toinen tärkeä kirkkoon kuulumisen syy, Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki kertoo nelivuotiskertomuksen julkistamistilaisuudessa.

Kastamme lapsemme (jos asumme Oulussa)

Lapsen syntyessä kirkolliset toimitukset ovat edelleen tärkeitä vanhemmille sukupolville. Merkille pantavaa on kuitenkin se, että 15–29-vuotiaat naiset ovat etääntymässä kristillisistä perinteistä kovaa vauhtia. Paljon lujempaa kuin vastaavan ikäiset miehet.

– Arvomuutos heijastuu uskontoon. Nuorempiin sukupolviin kuuluvat suomalaiset naiset ovat eurooppalaisissa vertailuissa kaikkein vähiten valmiita identifioitumaan uskonnollisiksi ihmisiksi, Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston johtaja Petri Määttä kertoo.

Alueelliset erot ovat myös todella suuria. Oulun hiippakunnan alueella 80 % syntyneistä lapsista kastetaan. Helsingin hiippakunnan alueella syntyneistä lapsista kastetaan vain 40 %.

Määtän mukaan suuri kysymys on, välittyvätkö kristilliset perinteet ja kristillinen elämäntapa enää tuleville sukupolville.

– Tästä on nelivuotiskertomuksen perusteella syytä olla huolissaan, hän vastaa.
Tutkimusten mukaan Z-sukupolveen kuuluvat eli 90-luvun puolivälin jälkeen syntyneet äidit välittävät lapsilleen kristillisiä perinteitä kaikkein vähiten ja milleniaaleihin eli 80–90-luvulla syntyneisiin ja alle 40-vuotiaisiin kuuluu eniten niitä, jotka eivät halua itselleen kuoltuaan kristillistä hautausta.

– Milleniaalit eivät vierasta kristillisyyttä sen liiallisen hengellisyyden takia, vaan heillä korostuu mahdollisuus avoimelle yleisuskonnollisuudelle. Seuraavassa Z-sukupolvessa naiset uskovat kristinuskon opetuksiin kaikista vähiten. Heidän sukupolvensa kokee kulttuurin valtavirran maallisena, joten uskonnollisuus näyttäytyy vastakulttuurisena toimintana, Petri Määttä analysoi.

Joka neljäs meistä rukoilee

Joka neljäs suomalainen rukoilee vähintään kerran viikossa. Määrä on laskenut jonkin verran. Rukousperinteistä suosituimpia ovat sanaton rukous ja iltarukous. Häntäpäässä ovat ruoan siunaaminen ja kristillinen meditaatio.

– Suomalainen hengellisyys keskittyy hiljaisuuteen ja rauhaan, Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Veli-Matti Salminen kertoo.

Suomalaisten käsitystä hengellisesti merkittävistä musiikkikappaleista tutkittaessa kävi ilmi, että useimmiten ihminen koki merkittäväksi jonkin virren. Myös pop- ja rock-kappaleita pidettiin hengellisesti tärkeinä. Hengellisesti tai katsomuksellisesti merkittäviä kirjoja tiedustellessa hengelliset kirjat jäivät kuitenkin pitämään perää. Eniten mainintoja keräsivät kaunokirjallisuuden ja runouden teokset, sekä tieteellistä maailmankuvaa vahvistavat tietokirjat.

Emme ole kulttuurikristittyjä

– Kulttuurikristillisyys murtuu tai on jo murtunut. Me olemme nyt nähneet kulttuurikristillisyyden romahduksen ja hengellisen etsijyyden korostumisen, Petri Määttä kertoo. Kulttuurikristillisyys tarkoittaa sellaista tilannetta, jossa kirkon opetukset ja arvot koetaan etäisiksi, mutta halutaan silti pysyä jäsenenä, koska se kuuluu kulttuuriin.

Uudet sukupolvet arvioivatkin jäsenyyttään ja suhdettaan kirkkoon omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuvan harkinnan kautta. Tämä näkyy myös siinä, että yhä enemmän kaste jätetään lapsen myöhemmällä iällä tehtäväksi omaksi ratkaisuksi.

Kirkosta erotaan myös suoraviivaisesti uskon puutteen vuoksi. Kirkosta eroaminen ei enää ole takavuosien tapaan kapinatoimi ja voimannäyttö.

Sunnuntaisin lepäämme

Tärkeintä meidän suomalaisten sunnuntaipäivissämme on lepo. Sen jälkeen tärkeimpinä tulevat ruoanlaitto, harrastukset, kaupassakäynti ja kyläily. Vajaa kolmannes suomalaisista ilmoittaa ainakin toisinaan käyvänsä sunnuntaisin kirkossa tai seuraavansa jumalanpalvelusta esimerkiksi radion, TV:n tai internetin välityksellä.

– Kaupassakäynti on nuoremmille tavallista sunnuntaisin toisin kuin vanhemmalle ikäpolvelle. Tässä asiassa sunnuntain vietto on muutoksessa, Hanna Salomäki huomauttaa.

Milleniaalien kirkko

Vastatakseen ajan ja yhteiskuntamme muutoksien asettamiin haasteisiin Kirkkohallitus on aloittanut Milleniaalien kirkko -hankkeen, jolla on erityisesti kolme tavoitetta.

– Tavoitteemme on, että nuoret ja nuoret aikuiset kokisivat kasteen ja kirkon jäsenyyden itselleen merkityksellisinä asioina ja haluaisivat tuoda lapsensa kasteelle. Tämä on vastakohta kulttuurikristillisyydelle, jossa toimitaan kirkossa, vaikkei kirkko ole itselle merkityksellinen. Tässä on kyse siitä, että kirkko olisi merkityksellinen, Petri Määttä selittää.

– Toiseksi kokemus kirkon jäsenyydestä lujittuu ja monipuolistuu ja on tulevaisuudessa yhä selvemmin tietoinen valinta.

– Kolmanneksi seurakuntiin syntyy uutta merkityksellistä yhteisöllisyyttä, jossa vapaaehtoisuus, osallisuus ja toimijuus ovat keskiössä, Määttä päättää.

Ilmestynyt  Sanansaattajassa 23/20.