Käynti Taivaan ovella

Maaliskuun 23. on aina Jukka Pekkaselle tärkeä muistopäivä. Kaksikymmentä vuotta sitten hän sai kyseisenä päivänä massiivisen keuhkoveritulpan ja kuoli elvyttävän lääkärin käsivarsille Budapestissa.  

Elettiin vuotta 2000. Jyväskyläläinen insinööri Jukka Pekkanen oli toipumassa kevätflunssasta, joka oli edennyt keuhkoputkentulehdukseksi. Antibiootit oli nielty ja tauti periaatteessa voitettu.  

– Olin lähdössä yrittäjäryhmän mukana työmatkalle Unkariin ja Puolaan vientikontakteja luomaan. Koska olo oli edelleen heikko, kävin kahdellakin lääkärillä ennen lähtöä. Molemmat vakuuttivat, että kyse oli vain flunssan jälkioireista, joten uskaltauduin lähtemään, Jukka kertoo.  

Lentokoneessa Jukan olo huononi edelleen. Matkalla hotellille ilma tuntui loppuvan keuhkoista, ja Jukka joutui avaamaan taksin ikkunan.  

– Hotellilla soitin paikalle lääkärin, mutta hän oli samaa mieltä kuin suomalaiset kollegansa. Pidin yön ikkunaa auki ja sain sillä tavalla hengitettyä. Aamulla lähdin kuitenkin matkatoverieni kanssa liikkeelle, Jukka kertoo.   

Tärkeä palaveri kauppakamarilla oli yhtä tuskaa. Olo heikkeni koko ajan. Lopuksi Jukka ei päässyt enää ylös tuolista. Hän sai onnekseen puhelinyhteyden suomalaiseen lääkäriin, joka heti ymmärsi, että kyseessä oli joko ilmarinta tai veritulppa. Lääkäri määräsi Jukan olemaan liikkumatta ja soittamaan välittömästi ambulanssin paikalle.  

Sairaalassa oli valmistauduttu Jukan tuloon. Ovet olivat ulos asti auki ja käytävä tyhjennetty. Epäily keuhkoveritulpasta nosti tapauksen ykkösprioriteettiin, kun tavallinen sydänkohtaus on vasta kolmosprioriteettia. Jukka juoksutettiin sisään ja nostettiin huovalla hoitopöydälle.  

Jukan vointi heikkeni. Hän tunsi käsissään pistelyä, joka nousi sormista kohti kyynärpäätä. Tunto alkoi hävitä.

Tajunnan pimetessä Jukka ymmärsi kuolevansa. Viimeisillä hetkillä Jukan valtasi euforinen olo, kivut olivat täysin poissa.  

– Ajattelin, että ”jes, tää oli nyt tässä”. Kaikki maalliset huolet ovat nyt ohi. Olin varmaan jonkun aikaa vielä tajunnan hiipumisen rajamailla ja kerran sain silmätkin auki. Näin hoitajan, jonka poskia pitkin valuivat kyyneleet. Se oli minulle tärkeä viesti. Siihen saakka ajattelin olevani vain lihakimpale näiden ihmisten käsissä, mutta tämä kertoi minulle, että elämäni ja pelastumiseni oli heillekin tärkeää, Jukka kertoo.  

Tajunnan sammuttua Jukka siirtyi hämäräksi kuvaamaansa tilaan. Aluksi hän tunsi vielä makaavansa samassa asennossa kuin hoitopöydällä, mutta sitten hän tunsi lähtevänsä kohoamaan ja saattoi pian katsella omaa ruumistaan alapuolellaan.  

– Näin tilassa ylöspäin johtavat portaat. Tunsin, että minun täytyy mennä niitä pitkin. Portaiden yläpäässä näin oven, joka oli vähän raollaan. Jäin odottamaan ja mietin, tulisiko joku avaamaan vai pitäisikö minun mennä tästä itse. 

Lue koko juttu Sanansaattajasta 21/20.