Katulähetystä tehtiin suurella sydämellä

Sleyn Helsingin katulähetys on hyvästelty haikein, mutta vuosien työstä kiitollisin mielin. Työtä on tehty, koska Jumala voi muuttaa kenen tahansa ihmisen elämän. Sanansaattaja julkaisee tämän jutun kunnianosoituksena katulähetystyön taipaleelle. 

Viisi asuntoa Helsingin keskustassa. Niihin tarvittavan määrän rahaa Evankeliumiyhdistyksen katulähetit keräsivät 70- ja 80-luvuilla, jotta saivat hankittua ”katulähetyskoteja” asunnon tarvitsijoille. Lähetit järjestivät myyjäisiä ja maksullisia lounaita katulähetyksen tukijoille, ja rahat saatiin kokoon. Suurella sydämellä tehdyn keräystyön tuloksena kodit tarjosivat katon pään päälle parhaimmillaan 10 hengelle.

– Se oli hienoa, työntäyteistä aikaa. Aluksi kävimme kodeissa siivoamassakin, muistelee Aulikki Härkönen 35 vuoden kokemuksella katulähetystyöstä. 

Katulähetys perustettiin, kun sotien jälkeen Helsingissä oli paljon yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneita. Monivaiheiselle toiminnalle on jätetty nyt jäähyväiset vuosikymmenten ruoan ja evankeliumin jakamisen jälkeen. Malminkadulta alkaneet illat ovat pyörineet viime vuodet Helsingin Hermannin diakoniatalolla. 

Aulikki Härkönen on ollut viime vuodet Evankeliumiyhdistyksen Helsingin katulähetyksen päävastaava. Hän tuli mukaan vastuunkantajaksi nyt jo edesmenneen Takalan pariskunnan kutsusta 70-luvulla. Takalat olivat työssään uranuurtajia, joiden työ on kantanut vuosikymmeniä. Aulikki siunattiin katulähetystyöhön Reposaaressa vuonna 1973. Hän on ollut mukana sekä Sleyn että seurakuntien diakoniassa. Viime vuodet Aulikki on huolehtinut iltojen tarjoilusta ja puhujien kutsumisesta. 

Sitoutumista vaativaan työhön motivoinut moottori oli Takalan pariskunnan suuri innostus, joka sai kaikki kantamaan kortensa kekoon. Aulikille itselleen katulähetystyö on palvelun armolahjan käyttämistä. 

– Koin nopeasti, että tämä on minun työni ja kutsumukseni, Jumala kutsuu minua tähän. Toisten palveleminen on minulle luontaista. Ihmiset ympärillä ovat olleet kamalan kivoja, ei työtä olisi muuten jaksanut tehdä.  

Sadat kävijät kuulivat evankeliumin katulähetysilloissa. Viime vuosina joukko pieneni. Kuva Hermannin diakoniatalolta.

Evankeliumi kodittomille

Katulähetysiltoja tehtiin Diakoniatalolla, ja kävijöiden keskuudessa viesti liikkui luontevasti, että keskiviikkoisin täällä on katulähetysilta. Alkuvuosina ydinkeskustassa järjestettyjen iltojen pitäjät kävivät jopa kutsumassa ihmisiä viidestä eri lähellä olevasta asuntolasta. 

– Osa iltoihin tulleista ihmisistä saattoi tuolloin olla aika huonossakin kunnossa. Ihmiset halusivat oikeasti sisälle lämpimään, ja iltojen jälkeen saatettiin soitella, että minne tällainen ihminen pääsisi yöksi. Nykyään jokaisella on jonkinlainen koti ja katto pään päällä. Tilanne on siinä mielessä parantunut. 

Ihmiset tulevat katulähetysiltaan kuulemaan Jumalan sanaa ja kohtaamaan toisia. Illoissa lauletaan, kuullaan opetusta ja syödään voileivät sekä juodaan teetä. Kävijöillä on lisäksi aina mahdollisuus keskustella illan puhujan kanssa. Aulikki ei halua aliarvioida yhteisen iltapalan merkitystä: 

– Evankeliumin julistaminen, anteeksiantamus Jeesuksessa tulee ensimmäisenä, mutta ilman tarjoilua ilta on vajavainen. Yhdessä syömään istuminen luo yhteyttä. 

70-luvulla iltoihin osallistui satakin henkilöä, viimeisinä vuosina enää noin 15. 

– Vuosien varrella väki on vähentynyt sekä kuulijoissa että meissä työntekijöissä, viimeisillä kerroilla meitä on ollut työntekijöitä viisi tai kuusi ihmistä, Aulikki kuvailee. Kävijämäärän laskussa oli hyvätkin puolensa: ihmismassan sijasta iltojen pitäjät oppivat tuntemaan illoissa käyneet ihmiset. 

– Mietimme esimerkiksi jonkun puuttuessa, että missäköhän se yksi on, kun ei tullut tänään.  

Kaikilta ei ole aina herunut ymmärrystä katulähetyksen työlle.  

– Eräs lähetystyöntekijä, jota pyysin meidän iltaamme puhumaan, sanoi, ettei voi tulla, koska ei tiedä, että mitä heille puhutaan. Sanoin, että kuule, ihan evankeliumia. Jumalan sanassa on voima, ja lähetyskäsky koskee myös katulähetystä. 

Aulikin edesmennyt puoliso oli entinen alkoholisti, joka uskoon tultuaan teki katulähetystyötä seurakuntadiakonian puolella. Pariskunta tapasi toisensa katulähetyksen piireissä. 

– Dramaattisen elämänmuutoksen sivusta seuraaminen sai minut näkemään, miten Jumalalle kaikki muutos on mahdollista. 

Rukous tuo siunauksen

Tavalliselle helsinkiläiselle katulähetyksen maailma on usein kaukainen. Millaisia kohdattavat ihmiset sitten oikein ovat?  

– Ihan tavallisia ihmisiä, Aulikki sanoo painokkaasti. 

– Tekemämme työ on usein kohdannut ennakkoluuloja: minulta on kysytty, että käykö siellä pelkkiä juoppoja. Ihmiset ovat pääasiassa tänä päivänä ihan siistissä kunnossa ja käyttäytyneet rauhallisesti. En koskaan pelännyt ihmisten kohtaamista.

Alkoholismi ei ole Aulikin mukaan väistynyt mihinkään, mutta tahoja raitistumisen apuun on tullut ehkä enemmän. Katulähetyksellä on ollut tärkeä paikka toivon välittäjänä. 

– Niin kauan kun on elämää, on toivoa!

Katulähetyksen vahvuus on Aulikin mukaan kodikkuus.  

– Ihmiset ovat tulleet iltoihin mielellään. Diakoniatalolla on järjestetty myös pullakirkkoja, jotka ovat lyhyempiä kuin tavallinen messu. Nekin ovat vastanneet tarpeeseen. 

– Kun on nähnyt vuosien kehityskaaren, on työlle aika surullista sanoa hyvästit. Me olemme kuitenkin niin iäkkäitä, ettemme jaksa kantaa suurta sitoutumista vaativaa vastuuta enää. 

Aulikki pitää rukousta vuosikymmenet pyörineiden iltojen kannalta merkittävänä asiana. 

– Emme ole aloittaneet yhtäkään iltaa ilman rukousta sinne tulevien ihmisten puolesta. Jos on paljon rukousta, on paljon myös siunausta.  

Tämän päivän ongelma saattaa Aulikin mielestä olla se, että elämän rosoisuus ja rikkinäisyys on niin helppoa työntää oman elämän ulkopuolelle. Kun paljon otetaan pois, näkee sen, mitä jää jäljelle.  

– Sitä varten työtä teimme, että ihminen voisi löytää uskon Jumalaan.  

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 11/19.