Kasvotusten kuoleman kanssa 

Raija Pekkasen virallinen titteli vapaaehtoistyössään on saattohoidon tukihenkilö.  

– Toimimme Syöpäyhdistyksen alaisuudessa. Me olemme niitä varten, joiden aktiivinen hoito on lopetettu ja jotka valmistautuvat kuolemaan, Raija kertoo. 

Useimmiten Raijan tapaa Oulun yliopistollisen sairaalan palliatiivisella osastolla lykkäämässä kahvikärryjä huoneesta toiseen. Potilaille ja omaisille tarjottavan kahvihetken tarkoituksena on paitsi virkistää, myös tehdä tukihenkilötoimintaa tutuksi.  

– Hoitajat tekevät meille valmiiksi kartan huoneista, joihin voimme mennä tarjoamaan kahvia tai teetä. Osa potilaista voi olla jo lähellä kuolemaa tai heillä voi olla kipupumppu. Silloin ei tietenkään enää kahvia tarjota, ellei paikalla ole kohdattavia omaisia. Mutta muut potilaat ottavat yleensä meidät vastaan ja ovat hirveän kiitollisia.  

Viime viikolla Raija kohtasi huoneen ovella potilaan, joka kertoi olevansa tosi pahoillaan, kun ei voinut hoitoon lähdön takia jäädä kahvittelemaan.  

– Samalla sieltä tuli koko sairaskertomus ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Minusta on hienoa, että sellaisissa hetkissä voi ainakin pysähtyä ja ottaa kädestä kiinni. Tukisuhdetta näistä hetkistä ei aina tule, mutta tämäkin kohtaaminen on arvokasta.  

Suoraan asiaan 

Tukihenkilöt ovat olemassa erityisesti niitä varten, jotka haluavat puhua rauhassa sairaudestaan ja lähestyvästä kuolemasta. Puhumista helpottaa se, että tukihenkilöä ei tarvitse millään tavalla varoa. Kuoleva potilas voi puhua vapaasti omista tuntemuksistaan ja tietää, että vierellä on koulutettu henkilö, joka ei vähästä hätkähdä.  

– Kuoleman läheisyyden miettiminen synnyttää tarpeen puhua jonkun kanssa eikä siihen välttämättä haluta läheisiä. Meidän kanssa voi käydä suoraan asiaan. Ja se on hyvä niin!  

Usein tukisuhteen alussa kartoitetaan, onko kuolevalla läheisiä, jotka käyvät häntä katsomassa. Jos sellaista verkostoa on, se on iso plussa. Tukisuhteeseen se ei kuitenkaan sinällään vaikuta.  

– Me keskustelemme siitä, mistä tuettava haluaa puhua. Samalla tunnustelemme, kuinka syvälle potilas haluaa mennä. Hän menee edellä, me luovimme perässä, Raija kertoo. 

Ammattimaiseen työotteeseen ei kuulu tukihenkilön oman uskon esiintuominen. Usein hengelliset kysymykset kuitenkin vaivaavat kuolemaan valmistautuvan mieltä ja tarve on keskustella myös uskonasioista. Vielä eletään onneksi sitä aikaa, jolloin moni kuolemaan valmistautuva on saanut perustiedot kristinuskosta, synnistä ja anteeksiantamuksesta jo kouluaikana tai kotoa. 

– Jossain vaiheessa asia tulee yleensä luontevasti esille, mutta äärimmäisen tahdikas täytyy tukihenkilön kuitenkin olla. Asiaa ei kannata yrittää puskea eteenpäin, siitä ei ole muuta kuin haittaa, Raija painottaa. 

Ne tärkeimmät kysymykset 

Raijan mielestä kuoleman edessä hengellisten kysymysten esille nouseminen kuuluu asiaan. Kristittynä hänellä on tietysti aina toive, että saisi näistä asioista tuettavien kanssa jutella.  

– Mikä olisi sen tärkeämpää kuoleman porteilla kuin kysellä, mihin olet matkalla? Toisen sielun puolesta minulla on kuitenkin aina hätä. Ja jos toisen sielun tilasta ei tullut varmuutta, kuoleman jälkeen monesti jään miettimään, että voi kunpa saisin tavata tuon ihmisen vielä taivaassa. 

Uskoa ei voi kuitenkaan toiseen ihmiseen puhaltaa. Siksikin Raija rukoilee aina ennen tapaamisia.  

– Rukoilen sitä, että Herra olisi tapaamista johtamassa ja johdattamassa. Ennen kaikkea pyydän itselleni sellaista viisautta, että uskonasiat tulisivat luontevasti puheeksi. Ihmeellisesti rukoukset on monesti myös kuultu ja tilanteet edenneet hyvin. 

Vähemmän helppojakin kokemuksia Raijan uralta löytyy. Koskaan ei voi alussa tietää, miten suhde etenee ja mitkä asiat nousevat pinnalle.  

Lue koko juttu Sanansaattajan numerosta 6/2023.