Kärsimyksen salaisuus

Eräs lempikirjoistani on erään ortodoksiteologin kirjoittama lyhyt kirja kärsimyksestä nimeltä ”The Doors of the Sea: Where Was God in the Tsunami?”. Tuo kirja sai alkunsa vuoden 2004 Tsunamin jälkimainingeissa, jolloin maailmalla pohdittiin eri tavoin sitä, missä Jumala oli tuon järkyttävän luonnonkatastrofin aikana. Tuona aikana eri teologit, filosofit ja oman-elämän-filosofit vastasivat kärsimyksen, sekä Jumalan poissaolon kysymykseen eri tavoin, mutta monissa vastauksissa syyttävä sormi nousi Jumalaa vastaan. Kun kerran Jumala on kaikkivaltias ja ohjaa koko luomakunnan kulkua, tarkoittaa se että salliessaan monien viattomien (vaikkakin syntisten) ihmisten kuoleman ja kärsimyksen, hän joko suoranaisesti tai ainakin välillisesti halusi heidän kärsivän.

Tähän yleensä lisätään, että vaikka kristittyinä julistamme iloista sanomaa ja tunnustamme uskovamme rakastavaan ja armolliseen Jumalaan, joidenkin kunniakkaiden kirkon opettajien mukaan Jumalalla on myös pimeä puoli. Kun kerran Jumala on kaikkivaltias sekä kaiken luoja, hän on loppujen lopuksi myös kärsimyksen luoja.

Tästä aiheesta ei yleensä haluta puhua, koska se ei kuulu ilosanomaan ja usein korostetaan, että tavallinen kuolevainen ei ymmärrä näitä asioita. Jumalahan on kaikkivaltias ja mikäs se ihminen on kyseenalaistamaan viisaampansa päätöksiä? Jokainen ihminen on syypää syntiin eli eikö se tarkoita sitä, että jokainen ihminen on kärsimyksensä ansainnut? Jumala tekee mitä haluaa ja ihmisen kuuluu tyytyä ihmisen osaan, olla hiljaa ja keskittyä ilosanomaan. Onhan Jumala itse kärsinyt kuoleman ristinpuulla ja kantanut syntimme, kipumme ja sairautemme ja ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman vallan.

Jos olet elämäsi aikana kokenut syvää surua ja kärsimystä, koet varmaankin että tällaiset vastaukset jättävät epämääräisen tunteen siitä, että kaikki ei ole oikein kohdallaan. Mitä tarkoittaa, että uskomme Jumalaan, joka on melkein aina hyvä, mutta toisinaan voi myös halutessaan tehdä pahaa aiheuttamalla tuskaa, sairautta, lähettäessään myrskyn tai hyökyaallon tai vaikka kulkutaudin? Voimme sanoa, että olemme syntisinä syypäitä itse omaan kärsimykseemme, mutta se tarkoittaa myös sitä, että emme voi olla koskaan varmoja siitä milloin olemme herättäneet Jumalan vihan ja ansainneet erityisen rangaistuksen. Joidenkin mielestä on jopa hurskasta ottaa vastaan ”elämän kolhut” Jumala antamina elämän oppitunteina eikä napista kuten esimerkiksi Job aikoinaan.

Jos kuitenkin ajatus Jumalan pahuudesta pääsee livahtamaan teologiaamme, on koko oppi Jumalan rakkaudesta vaarassa. Jos nimittäin Jumalan olemuksessa ja tahdossa on hiukkanenkin pahuutta tai mahdollisuutta pahuuteen, se pahuus heittää epävarmuuden varjon kaiken hyvyyden päälle ja leviää homeen (hapatuksen) tavoin lopulta nielaisten hyvyyden ja armon kokonaan. Me voimme yrittää selittää pahuutta toisin kutsumalla sitä vaikkapa oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi, mutta se ei muuta lopputulosta: Kukaan ihminen ei ole täydellinen ja kärsii elämässään virheittensä tähden, mutta mistä tiedämme olemmeko tehneet jonkun erityisen synnin ja siten ansainneet myös erityisiä rangaistuksia? Entä jos esivanhempamme elivät holtittomasti ja nyt Jumalan viha kohtaa sitten seuraavaa sukupolvea? Näin ihmisen elämä olisi jatkuvaa virheiden pelkoa eikä voisi koskaan olla varma siitä, milloin isompi tai pienempi synti katkaisee lopulta Jumalan kärsivällisyyden ja tuo mukanaan rangaistuksen. Kristittynä eläminen tarkoittaisi näin ollen jatkuvaa pelossa elämistä ja jokainen elämän vastoinkäyminen herättäisi epävarmuuden ja epätoivon: ”Jumalani, Jumalani! Eilen oli kaikki vielä hyvin, mutta oletko minut tänään sittenkin hylännyt!?”

Mielestäni tämä ei ole kristillinen kertomus Jumalasta. Jumala on rakkaus ja tässä rakkaudessa ei ole pimeyden häivää. Monet kirkkoisät opettavat, että kaikki pahuus ja kärsimys maailmassa ovat Jumalan hyvyyden poissaoloa tai puutetta. Itsessään pahuus ja kärsimys eivät ole yhtään mitään, vaan ne ovat kuin sairaus tai loinen, joka takertuu johonkin hyvään sen tahraten ja turmellen. Näin ollen Jumala ei ole koskaan pahuuden lähde tai sen aiheuttaja, vaan tässä maisessa maailmassa kärsimys kertoo siitä, että luomakunta odottaa huokaillen lunastusta eli hyvyyden lopullista voittoa. Tämä tarkoittaa sitä, että mainen maailma ei ole olemukseltaan paha, vaan pahuus (eli hyvyyden puute) vääristää kaiken hyvän myös luomakunnassa. Kärsimys ja pahuus ovat todellisia elämän ja rakkauden vihollisia, joiden kanssa kamppailemme niin kauan kuin elämme. Kärsimys ja pahuus ovat jo saaneet kadotustuomion ja lopulta ne menettävät otteensa hyvästä ja katoavat kokonaan. Kaiken katoavaisuuden keskellä me tiedämme Jumalan olevan puolellamme ja hän vetää meitä jatkuvasti puoleensa elämään.

Jumala ei tullut ihmiseksi sen tähden, että voisi vuorostaan torua meitä sanoen: ”Olen ottanut ihmisen muodon ja kärsinyt maailmassa kaikkea mitä sinäkin. Sinun kärsimyksesi ei ole mitenkään erityinen, sillä ihmiselämä on kärsimystä… eli älä valita.” Jumala ei tullut ihmiseksi sen tähden, että voisi vähätellä kärsimyksen merkitystä. Meidän täytyy ymmärtää, että Jumala itse ei voi kärsiä samalla tapaa kuin ihminen, mutta hän jakaa kärsimyksen kanssamme ja itkee kuten Jeesus Lasaruksen haudalla. Jumala kärsi Kristuksessa koska hän astui näkyvän maailman katoavaisuuden lain alle, mutta Jumala itse ei kärsimyksen kautta muuttunut paremmaksi, täydellisemmäksi taikka myötätuntoisemmaksi ikäänkuin hän olisi ollut köyhempi tai vähemmän täydellinen ennen kärsimystä tai ristinkuolemaa.

Näin Jumala tunnustaa, että maallisessa elämässä kärsimys on todellista, mutta kärsimys on pohjimmiltaan kipua, huolta ja pelkoa elämän katoavuuden tähden. Kun katoavaisuus katoaa, kärsimyksellä ei ole enää otetta elämään.

Jumala tuli ihmiseksi samaistuakseen ihmiskuntaan ja yhdisti näin koko luomakunnan itsensä kanssa asettaakseen kaiken taas järjestykseen. Synnin rangaistus oli kuolema, minkä tähden kuoleman jälkeen ylösnousemus kumosi kuoleman lopullisuuden. Ylösnousemus paljastaa kuoleman olevan itsessään ”ei mitään” eli jotain, mikä on itsessään katoavaa. Yhdistäessään Pojassaan koko luomakunnan, Jeesus oli ylösnousseiden esikoinen. Näin koko luomakunta sai aikojen alussa alkunsa Sanan kautta ja koko luomakunta samoin yhdistyy aikojen lopulla Kristuksen ruumiiseen ja hänen kauttaan kaikki alistetaan lopulta Isän Jumalan armon valtakuntaan. Kuolema hallitsi ihmiskuntaa pelolla ja kärsimyksellä uhaten jokaista katoavuudella, mutta nyt on kuoleman lopullinen valtakunta tuhottu. Kärsimystä katsotaankin nyt aina elämän valossa, jolloin tiedetään että kuolemalla ei ole koskaan viimeistä sanaa. Elämää ei voi sammuttaa mikään, sillä ikuinen elämä on elämää rakastettuna ja rakkaudessa. Tämä ikuinen elämä ei ole suinkaan pelkkää toiveajattelua, vaan ihminen voi halutessaan antaa elämän ja Jumalan rakkauden kantaa häntä jo nyt. Ikuinen elämä on jo alkanut ja meillä kaikilla on siihen todellinen yhteys.