Kansallisen kirkon kasvukipuja

Teologian tohtori Martti Arkkila kuvaa väitöstutkimuksessaan, kuinka kulttuurierot kenialaisten ja läntisten lähetysjärjestöjen työntekijöiden välillä aiheuttivat sitkeitä kädenvääntöjä Kenian evankelis-luterilaisessa kirkossa. 

Afrikkalaisesta kristillisyydestä, kristittyjen määristä sekä Afrikan kirkkokunnista ja uskonnoista on olemassa paljon tietoa. Suuren maanosan tilannetta kuvattaessa on tehtävä rajauksia. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan ja Saharan eteläpuolisten alueiden välillä on suuria uskonnollisia eroja. Ei voida puhua yleisesti ”afrikkalaisesta kristillisyydestä” yhtä vähän kuin ”eurooppalaisesta kristillisyydestä” tai ”läntisestä kristillisyydestä”. 

Viimeisimpien luotettavien uskontotilastojen mukaan kristittyjen määrä kasvaa edelleen koko maailmassa. Nopeinta kasvu on Afrikassa, missä väestön keski-ikä on huomattavasti alhaisempi kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Vuonna 2000 Afrikan mantereella oli 380 miljoonaa kristittyä ja vuoden 2022 tietojen mukaan runsaat 690 miljoonaa. Nuoren väestön keskuudessa kristittyjen määrä kasvaa nopeasti. 

Hiljainen tieto tärkeänä lähteenä 

Luterilaisuus ei ole Afrikassakaan vierasta. Jäsenmäärältään maailman suurin luterilainen kirkko on Etiopian Mekane Yesus -kirkko, jolla on noin kymmenen miljoonaa jäsentä. Toisena on Tansanian evankelis-luterilainen kirkko, jonka jäsenmäärä on kahdeksan miljoonaa. Nämä ovat kirkkoja Itä-Afrikassa, jossa sijaitsee myös kristityksi maaksi lukeutuva Kenia. Viimeisin arvio Kenian uskonnollisesta jakaumasta kertoo, että väestöstä 85 prosenttia on kristittyjä. 

Tähän ympäristöön keskittyy pastori, FT Martti Arkkilan kirkkohistorian alaan kuuluva väitöskirja. Hän väitteli tohtoriksi Åbo Akademissa marraskuussa 2021. Tutkimus käsittelee Kenian evankelis-luterilaisen kirkon (ELCK) kehitystä sen merkittävässä kehitysvaiheessa vuosina 1968–1996 (”African Church or Western Mission? The Evangelical Lutheran Church in Kenya Seeks Her Identity 1968–1996”). Ajanjakso päättyy vuoteen 1996, jolloin kirkolle vihittiin ensimmäinen piispa. Tutkimus on jatkoa ruotsalaisen Rune Imbergin vuonna 2008 julkaisemalle Kenian evankelis-luterilaisen kirkon historialle, joka ulottuu vuoteen 1968 saakka. Jaakko Lounelan tutkimus lähetyksen ja kehitysyhteistyön kysymyksistä Keniassa vuosina 1948–1969 on myös antanut hyvää taustaa. 

Lähetyshistoriallisissa tutkimuksissa on Suomessa eniten keskitytty lähetysjärjestöjen toimintaan, pääsääntöisesti vain yhden lähetysjärjestön tarkasteluun. Lounais-Afrikassa, Namibiassa ja Kiinassa tehtävää lähetystyötä on tutkittu paljon mutta itäisen Afrikan kirkollista tilannetta vähemmän. Arkkilan huolellisesti dokumentoitu tutkimus paneutuu kenialaiseen lähetyskenttään, paikalliseen kirkkoon ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen sekä eri lähetysjärjestöjen toimiin. Erityinen anti on runsas hiljainen tieto, jota Arkkila on kerännyt lukuisten haastattelujen kautta. 

Työtä jännitteiden keskellä  

Kenian suuret muutokset liittyivät nopeasti tapahtuneeseen kolonialismin murenemiseen Afrikassa 1950-luvulta 1970-luvulle. Keniasta tuli itsenäinen valtio vuonna 1963 ja tasavalta seuraavana vuonna. 

Kenian evankelis-luterilainen kirkko on perustettu vuonna 1948 ruotsalaisen lähetystyön tuloksena. Nykyisen nimensä se sai vuonna 1973. Vuodesta 2002 alkaen kirkossa on ollut ensin neljä ja nyt kuusi hiippakuntaa. Vuonna 2020 kirkkoon valittiin järjestyksessään vasta toinen arkkipiispa, tohtori Joseph Ochola. Kirkossa on yli 500 seurakuntaa, kastettuja jäseniä noin 100 000 sekä pappeja ja evankelistoja yli 300. ELCK kuuluu sekä Luterilaiseen maailmanliittoon että konservatiiviseksi katsottavaan Kansainväliseen luterilaiseen neuvostoon samalla tavoin kuin esimerkiksi Inkerin evankelis-luterilainen kirkko, joka on myös Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kumppanuuskirkko. Myös amerikkalainen luterilainen Missouri Synod -kirkko tukee Kenian evankelis-luterilaista kirkkoa ja Matongon luterilaista teologista seminaaria. 

Sitkeitä kädenvääntöjä 

Martti Arkkila kuvaa tutkimuksessaan suorasukaisesti toiminnan raadollisuutta samalla, kun pyrittiin toteuttamaan ekumeenisen liikkeen hellimää ajatusta ykseydestä erilaisuudessa. Kenian evankelis-luterilaisella kirkolla oli sisäisiä ja luterilaiseen tunnustukseen liittyviä jännitteitä. Haasteita liittyi myös taloudellisiin kysymyksiin. Arkkila käsittelee myös kehitysyhteistyöprojekteja sekä niihin liittyviä sosiaalisia ja moraalisia haasteita. Kulttuurierot kenialaisten ja läntisten lähetysjärjestöjen kirkon työntekijöiden välillä lisäsivät sitkeitä kädenvääntöjä. Vakavia kiistoja oli myös lähetysjärjestöjen ja kirkkojen sisällä.   

Itä-Afrikassa pohjoismaisten lähetysjärjestöjen merkitys luterilaisten kirkkojen identiteetin luomisessa on ollut suuri. Näiden kirkkojen jäsenmäärät ja seurakuntien määrät ovat kasvaneet voimakkaasti. Väitöskirjassa on myös tarkasteltu Kenian heimorakenteiden vaikutuksia. Heimoja on yli 40, mutta kieliä vielä paljon enemmän. Suurimmat heimot ovat kikujut (noin neljäsosa koko väestöstä) sekä luhyat, kalenjit ja luot. 

Sleyn toiminnalle ovat olleet tyypillisiä erilaiset projektit, kirkon hallinnolliset tehtävät ja koulutustoiminta. Työtä ja opetustoimintaa on tapahtunut muun muassa Keniassa ja Tansaniassa asuvan maasai-heimon sekä Länsi-Keniassa luo- ja kisii -heimojen parissa. Muuta toimintaa on ollut Nairobissa ja maan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, Kisumussa. On pyritty toimimaan englannin ja swahilin kielillä. 

Itsenäinen kirkko vai lähetyskenttä? 

Toivoin, että Arkkila olisi tuonut tutkimuksessaan esiin, että monet itäisen Afrikan kirkoista halusivat 1970-luvulla keskeyttää määräajaksi kaiken länsimaisen tuen kirkkojen itsemääräämisoikeuden vahvistamiseksi. Muutamat ELCK:n johtohenkilöt ovat nostaneet tämän asian aika ajoin keskusteluun. Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteeri Philip Potter totesi Nairobissa vuonna 1975 pidetyssä Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa, että erilaisissa olosuhteissa eläville kirkoille tuli antaa mahdollisuus löytää niiden oma elämäntyyli ja julistamisen tapa. Niiden ei tarvitsisi toistaa ja seurata ulkomaisten lähetysjärjestöjen toimintatapoja. 

Sain olla vuoden 1975 yleiskokouksessa mukana kirkkomme virallisena edustajana. Keniasta paikalla oli myös metodistien ja helluntailaisten edustajia, vaikka heidän yhteisönsä eivät kuuluneet Kirkkojen maailmanneuvostoon. Kenian evankelis-luterilainen kirkko ei ollut mukana ohjelmassa tai järjestelyissä. Luottamus tai kiinnostus Kirkkojen maailmanneuvostoa kohtaan ei ole senkään jälkeen ollut suurta Kenian evankelis-luterilaisessa kirkossa. 

Keskeinen kysymys Kenian evankelis-luterilaiselle kirkolle oli sama kuin tänään koko globaalille missiolle: miten kirkko voi ymmärtää itsensä kansallisena kirkkona ja toimia sellaisena vai onko se läntisen lähetyksen synnyttämä ja edelleen ylläpitämä lähetyskenttä? Mikä on nuoren kirkon oma teologinen linja? Onneksi lähetysteologisessa keskustelussa ja kumppanuuskirkkojen kanssa puhutaan nykyään laaja-alaisesti kontekstuaalisuuden ymmärtämisestä.