Kannattaako olla täällä?

Kevään kirkolliskokousistunto käynnistyi tänään. Monia vanhoja tuttuja sainkin tänä aamuna tervehtiä: ”Pitkästä aikaa!”. Marraskuun kokouksen jätin varaedustajani vastuulle vuorotteluvapaan takia. Vapaa oli hyödyllinen etäisyydenotto myös kirkolliskokoustouhuun. Ensi vuoden helmikuussa on taas vaalit. Joko jäisin vapaaehtoisesti pois? Onko tämä oma paikkani?
En nyt kysele näitä siinä narsistisessa luulossa, että blogin lukijaa kauheasti kiinnostaisi oma rooliini suuressa kokonaisuudessa. Tunnistan itsessäni samaa turhautumista, jonka moni muu on sanonut jakavansa.

Ensinnäkin, Erkki Koskenniemi kirjoitti juuri omassa blogissaan kirkolliskokouksen avauspuheesta, jossa arkkipiispa käsitteli poliittista ajankuvaa ja erityisesti kansallisuusaatteen nousua. Sinänsä ihan hyvä puhe. Maahanmuuttopolitiikka olisi kuitenkin ollut aihepiirin keskeinen alue, ja Erkki olisi toivonut kirkon osoittavan selvästi tukensa hädänalaisessa asemassa oleville kristityille pakolaisille. Kokemustemme mukaan monet heistä ovat saaneet heikon tai aivan käsittämättömän viranomaiskäsittelyn. Huomaan tässä ja monessa muussa kysymyksessä, miten vaikeaa yhteiskuntaan nivoutuneelle kansankirkolle on antaa kirkas tunnustuksen ääni. Ja nimenomaan asioissa, jotka eivät myötäile suuren valtavirran tai median valtauoman juoksua. Vastuullisesta sijoittamisesta kyllä puhuttiin tänään. Samoin Kirkon talon hiilijalanjäljen pienentämisestä.

Toiseksi, todistamme kirkon jäsenmäärän jatkuvaa laskua. Kirkon tutkimuskeskus arvelee jäsenmäärän sukeltavan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden sisällä alle 50 prosenttiin väestöstä. Kehityksen muuttamiseksi tuskin kukaan voi tehdä paljon. Jos kirkko tekisi opillisen ryhtiliikkeen, mitä tietenkin toivon, jäsenmäärän pudotus saattaisi olla vielä nopeampi. Silti ajattelen, että vastaus yhä etenevään maallistumiseen ei voi olla mukautuminen, ei, vaikka se sanoitettaisiin vastaan tulemiseksi, ajassa elämiseksi, lämmöksi ja läheisyydeksi tai tavallisen ihmisen ymmärtämiseksi. Kirkon uskon ja kristillisen elämäntavan ei kuulu tulla yhtään vastaan ei-kristillistä maailmaa. Kristittyjen ja seurakuntien työntekijöiden kuuluu tulla vastaan. Niin on tehtävä siksi, että evankeliumi leviäisi ja Hyvän Paimenen kutsu kuuluisi sinne, missä hänen omanaan ei eletä. Kuvaavaa on, että kirkon vaalien alhaista äänestysprosenttia harmitellaan neljän vuoden välein – taas tänään niin tehtiin – mutta kirkon uskosta vieraantumista jaksetaan harvoin edes mainita. Minusta on ymmärrettävää, ettei kirkon uskosta luopunutta kiinnosta kirkon asiat. Ja minusta on pelottavaa, jos alkavat kiinnostaa, koska silloin aiheet on haettu kirkon uskon ulkopuolelta. Siksi evankeliumistyön pitäisi kiinnostaa kirkkohallitusta ja kirkolliskokousta paljon seurakuntavaaleja enemmän.

Kolmanneksi. Huomasin vuorotteluvapaalta viime marraskuussa ilokseni elämän merkin, kun yli 30 kirkollista vaikuttajaa vetosi piispoihin, jotta luterilaisen kirkon muuttamattomalla virkakannalla olevilla kirkon jäsenillä olisi todellista elintilaa kirkossamme. Vetoomus oli maltillinen ja monipuolisesti pohdittu. Silti se joutui heti tuoreeltaan kirkollisen median ja joidenkin edunvalvontaryhmittymien hampaisiin. Tahallinen väärinymmärtäminen ja ideologinen älämölö harmitti minua erikoisen paljon, koska koin, että tämäntyyppinen aloite on yksi hedelmä niistä hyvistä ja syvistä kohtaamisista, joista olen eniten iloinnut näiden kahden kirkolliskokouskauteni aikana. Ne ovat avanneet minulle paljon toiveikkaamman näköalan kirkon syvätodellisuuteen kuin minulla muuten olisi.

Eli kannattaako olla täällä? Tosiasia on, että Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on laaja kosketuspinta kansaan. Jos tuo kontakti menetetään, niin vajavaisella tavalla kuin sitä usein toteutetaankin, ei kukaan toinen sitä kontaktia enää löydä. Toinen tosiasia on, että kirkkomme piirissä on edelleen paljon uskoa ja sen mukaista elämää, on myös paljon rukousta kirkon uudistumisen puolesta. Sen havaitseminen täällä kirkolliskokouksessa rohkaisee joka kerran. Kolmas tosiasia on, että kirkolla on, ainakin Lutherin mukaan, aina hätätila. Siksi ei ole kovin hurskas johtopäätös, että turhautuminen tai ahdistus olisi hyvä syy lyödä hanskat tiskiin. Täällä kuuluu olla. Ei välttämättä juuri minun, mutta jonkun sellaisen, joka kaipaa kirkon uudistumista, tarrautuu kirkon perusteisiin eikä lopeta sen kyselemistä, mikä on Hyvän Paimenen ääni tämän ajan kakofoniassa. Kutsun mukaan rukoukseen ”häväistyn, haavoitetun, uuvuksiin revityn” kirkon puolesta, jotta nyt ja tulevaisuudessa ”sen pyhät vartiossa kuitenkin odottaa” (VK 164:5).