Kristus kaltereiden takana

Irakilaisperheeseen syntyi perheen ainokainen vuonna 1997. Sunnimuslimiperhe ei ollut kovin uskonnollinen, mutta selvää oli, että esikoisen syntymän kunniaksi kokoonnuttiin islaminuskon mukaisesti yhteen iloitsemaan uudesta suvun jäsentä. Setiä ja tätejä riitti ympärillä ja juhlan kohokohtana tuore isä kuiskasi vastasyntyneen korvaan, ”Ei ole muita jumalia kuin Allah ja Mohammed on hänen profeettansa.” Poika sai nimen ja hänet liitettiin islaminuskoon.

Elämä melko köyhässä perheessä ei ollut helppoa. Suku piti huolen, että vaikka elämä vain vaivoin ontui eteenpäin, uskonnollisia rituaaleja ja tapoja noudatettiin. Isä ei niistä kovin olisi piitannut ja pojan ajatukset seurasivat isänsä jäljissä. Perheen uskonnollisista tavoista lipsumisesta annettiin muistutusta niin sanallisesti kuin fyysisen kurituksen merkeissä. Oma hartauselämä ja ramadanin vietto ei ollut riittävän harrasta suvulle. Perhe tyytyi laajan suvun, klaanin kurinpitoon, kun ei parempaakaan ollut muualla tiedossa. Välillä otteet kovenivat ja nuori poika joutui sivusta katselemaan kuinka hänen isänsä pahoinpideltiin. Hän sai myös itse maistaa tästä osansa.

Poika kasvoi, sai pituutta ja tahtoa, eikä sietänyt katsella sivusta isänsä murjomista. Hän meni väliin auttamaan, mutta silmissä pimeni. Pojan tultua tolkkuihinsa selvisi, että häntä oli isketty jollakin kasvoihin. Suusta tuli verta ja molemmat etuhampaat ylhäältä olivat katkenneet.

Pakomatka vapauteen

Nuorukainen täytti 18 vuotta ja koki, ettei voisi rakentaa tulevaisuuttaan pelon ja epävarmuuden keskelle. Hän ei tiennyt minne mennä, mutta pois oli päästävä. Jonnekin turvaan ja kohti parempaa tulevaisuutta. Vastaan tulivat suomalaisille uutisista tutut paikat: Tikrit, Mosul ja lopulta Turkin raja. Selvisi, ettei matka olisi aivan lyhyt. Turkin jälkeen eteen avautui Egeanmeri ja vaarallinen venematka. Joku kuoli matkalla. Se pelotti, mutta ajelehdittiin hitaasti pakolaisaallossa eteenpäin. Nuorukaista ajoi eteenpäin sanojensa mukaan unelma maasta, jossa olla turvassa ja vapaa.

Tilanne kotipuolessa kiristyi ja isä katosi. Kukaan ei tiedä minne. Poika arvelee, että isä olisi lopulta siepattu tai tapettu. Tilanne oli kireä jo pojan lähtiessä.

Keväällä 2015 nuori saapui Suomeen. ”Olin onnellisuuden vallassa.” Hän haki turvapaikkaa perusteenaan väkivalta, jota kohtasi kotonaan. Vastauskirje saavutti nuoren: ei turvapaikkaa. Ei oltu varmoja, että uhka oli todellista ja tarpeeksi vakavaa. Myönnettiin kyllä, että hampaat olivat hajalla, mutta mistä tietää miksi.

Nuoren miehen elämään kuuluu oman tien etsiminen. Hän löysi toisen ulkomailta saapuneen, ihastui ja sitoutui sekä naiseen että pian myös Kristukseen. Hänet kastettiin kristityksi. Ei hän sellainen kristitty ollut, joka viikoittain istui kirkossa, mutta uskoi Kristuksen Vapahtajanaan ja kävi joskus kirkossa. Se saattoi hänet uusiin ongelmiin. Tieto nuorukaisen uskosta Jeesukseen kulki myös suvulle. Toki tätä oli jo ilkeästi arveltu. Seurasi uhkailuviestejä. Uhattiin tappaa, vuodattaa veri ja ampua, jos tämä tulisi takaisin kotimaahansa. Äitiä suvun miehet muistuttivat toistuvasti tämän tuhlaajapojasta.

Kaikkialla vääränlaisessa uskossa

Kristillistä uskonoppia mieheltä tentattiin Suomessa viranomaisten toimesta. Jos oli kääntynyt kristityksi, tuli uskonsa asiat osata perusteellisesti. Näin maahanmuuttoviranomaiset päättelevät. Helluntain ja Helatorstain sekoittamisesta seuraa punakynää, kuten myös siitä ymmärtääkö sakramenttien merkityksen tai pelastushistorian asioiden tapahtumajärjestyksen. Parikymppinen mies ei vakuuttanut kuulustelijoita uskonsa aitoudesta. Hän reputti kokeen. Kääntyminen ei ollut viranomaisten mittareilla mitattuna riittävän aitoa ja vahvaa. Kotimaassaan liian löysä muslimiksi, Suomessa turhan haalea kristityksi. Kummassakin maassa uskoi väärällä tavalla.Tapasin miehen ennen palautuksen täytäntöönpanoa. Rukoilimme ja annoin pahvikortin, jossa on ristiinnaulitun Jeesuksen kuva. Irakilainen painoi ristiinnaulitun kuvan rintaansa vasten ja piti siinä. Lähtiessäni, hän kysyi saiko todella pitää itsellään kortin. Hän halusi pitää omanaan kuvallisen todistuksen siitä, että hänet pitää tappaa.

Muutkin liittyivät rukoilemaan. Sain vinkkejä keitä lähestyä, ja mitä kautta palautusprosessin saisi katkaistua. Tuli seuraava päivä. Nuoren miehen puhelin takavarikoitiin ja alkoi matka lentokentälle. Tuska yltyi. Naisystävä lähetti koskettavia viestejä. Hän halusi miehen kanssa naimisiin, perheen, molemmille työtä ja tulevaisuuden! Kentällä mies huusi ja itki, “En halua kuolla, haluan elää!” Vastaan pistävän miehen käsi osui johonkin ja siihen haettiin sidettä ja kylmää. Lentäjä kuuli metakan eikä suostunut nousemaan ilmaan. Hetken hämmennys. Nainen lähetti viestin. Mies palautettiin säilöön ja kohti uutta paikkakuntaa, jossa prosessi jatkuu hetken. Jumala antoi vielä hetken aikaa auttaa. Mies laittoi ristiinnaulitun Jeesuksen kuvan uuden säilönsä kalteri-ikkunaa vasten. Hänen ylösnoussut auttajansa on tullut läpi lukkojenkin.

Entä mitä mies ajattelee? ”Löysin Suomesta sen, mitä olin toivonut. Rakastin Suomea, rakastan yhä. Elämäni on muuttunut täällä. Suomi antoi minulle vapauden ja turvallisuuden, jota tarvitsin.” Ajattelen nuoren miehen kanssa samoin. Suomi on hyvä maa. On vapautta ja turvallisuutta. Mutta viranomaiskäytäntö pakkopalautusten suhteen ei tee oikeutta ihmisen turvalle, elämälle tai uskon vakaumukselle. Ihmiselämän kannalta ratkaisevia päätöksiä tehdään riittämättömän tulkkausavun varassa, vaillinaisin tiedoin ja kiireessä.

Yksi kompastuskivi lisää

Entä onko miehen uhka todellinen? Ehkä valtion yleisellä tasolla voi kristityillä olla turvallista, mutta sukujen ja klaanien käyttäessä kylissä ja yhteisöissä valtaa ja kurinpitokeinoja, valtio kääntää päänsä toisaalle. Irak on luokiteltu vainottujen maiden listalla sijalle 14. Se on vaarallinen maa kristitylle. Etenkin sellaiselle, joka kääntynyt muslimista kristityksi. Entä onko miehen usko todellista ja aitoa? Ristiinnaulittu Jeesus kaltereiden edessä on hänen turvansa, hän sanoo. Minä en näe toisen sydämeen, en uskon aitoutta tai määrää. Jumala yksin näkee. Sen kuitenkin näen ja tiedän, että kristillisen vakaumuksen vahvuudesta riippumatta mies on vaarassa siellä, minne häntä ollaan lähettämässä.

Ympäri Eurooppaa on laitettu maahan 75 000 kappaletta ”kompastuskiviä”, muistokiviä tai laattoja, joissa lukee juutalaisen nimi, joka lähetettiin tietäen tai tietämättä kuolemaan keskitysleirille. Näitä on kymmenkunta myös Suomessa. Laitammeko häpeissämme lisää pian laattoja, kun selviää heidän kohtalo, joita hyvässä uskossa tai ehkä pahaa aavistaen lähetämme nyt kotimaahansa?

Juhana Tarvainen
pastori
Sleyn kotimaantyön johtaja