Kahdet häät ja yhdet hautajaiset

Elina Hopeavuori sairastui nelikymppisenä aivosyöpään juuri, kun hän oli mennyt toisen kerran naimisiin saman miehen kanssa. Elina elää ehkä viimeistä talveaan, mutta hän uskoo edelleenkin Jumalan pilkuntarkkaan suunnitelmaan elämässään.

–Herramme on näin halunnut.

Näin Elina Hopeavuori, 44, sanoo, kun kysyn, onko hän katkera sairastumisestaan aivosyöpään.

– En ole katkera, mutta olen surullinen, Elina lisää.

Tammikuussa 2024 keskustelemme puhelimessa ja vaihdamme välillä videopuheluun.  Elinalla on yllään kälynsä neuloma pörheä islantilaisneule. Kulmakarvat on laitettu kauniisti, eikä Elinasta välttämättä arvaisi, miten huono hänen sairautensa ennuste on.

Laukaassa puolisonsa Simo ”Simppa” Pannulan kanssa asuvan Elinan keskipohjalainen murre on leveää. Hän syntyi Kokkolassa ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Toholammilla.

Kun Elina kertoo syksyn 2021 tapahtumista, hän joutuu etsimään sanoja, vuosilukuja ja paikannimiä. Syöpä tekee työtään aivoissa.

– Ärsyttää tämä mun pää, Elina tuhahtaa.

Hän suree väistämätöntä eroa aviomiehestään ja on jo suunnitellut hautajaisensa. Elina on realisti. Hän ei kaunistele tilannettaan ja puhuu railakastakin huumoria viljellen sairaudestaan ja kuolemasta.

Heilastelua salassa

Syksyllä 2021 Elina Hopeavuori ja Simo viettivät Laukaassa häitään. Elinan ja Simon lisäksi vihkimisessä olivat läsnä pappi, valokuvaaja sekä ystävä, joka soitti haitaria. Hääjuhlakin oli pieni. Mukana olivat hääparin vanhemmat, kummilapset ja muutama ystävä. Nämä häät olivat Elinan ja Simon toiset.  Parin ensimmäisissä häissä vuonna 2010 vieraita oli 150.

Elina ja Simo olivat ensimmäisen kerran naimisiin mentyään yhdessä viisi vuotta, kunnes erosivat. Elina asui ensin jonkin aikaa yksin Laukaassa, toipui erosta ja mietti myös, voisiko enää koskaan mennä naimisiin. Elina, joka on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja terveydenhoitaja, päätti lähteä töihin Pohjois-Suomeen. Hän sai Sallasta vakituisen työn ja asui siellä viisi vuotta.

Yhteys Elinan ja Simon välillä ei katkennut kokonaan. Vuosina, joina he olivat erossa, he olivat ystävänsä kehotuksesta jopa NMKY:n avioliittoleirillä Pieksämäellä. Leirin jälkeen Elina ja Simo pitivät vuoden yhteyttä, mutta seuraavan vuoden aikana he eivät olleetkaan lainkaan tekemisissä.

Sitten Elina tuli lomalle Tampereelle ja tapasi taas Simon.

– Kävimme kaikenlaisia asioita läpi. Paljon oli jäänyt puhumatta. Päätimme, että koetetaan vielä. Kerroimme vain parille ystäväpariskunnalle heilastelustamme, Elina muistelee.

Vappuna 2021 pariskunta osti yhdessä uuden kodin ja Elina alkoi kuljettaa muuttokuormaansa kerran kuussa Sallasta Laukaaseen.

Parin hääpäivä oli sama kuin se ensimmäinen vuonna 2010. Syyskuun 18. päivä.   

Kaksi viikkoa häistä

– Häät pidettiin lauantaina. Sunnuntaina minulla oli kova päänsärky ja kävin lääkärissä. Minulle sanottiin, että olin stressaantunut häistä ja suositeltiin fysioterapiaa, Elina kertoo.

Päähän koski edelleen.

Kolmen päivän kuluttua Elina meni uudelleen lääkäriin, ja sai kuulla saman arvion stressistä. Seuraavana päivänä myös sairaanhoitaja puhui psyykkisestä kuormituksesta. Nyt ehdotettiin aikaa psykologille.

Elina oli kuitenkin oman koulutuksensa pohjalta varma siitä, että kyse ei ollut stressistä. Jokin oli pahasti vialla.

– Reilun viikon päästä päätäni särki niin kovasti, että Simppa soitti ambulanssin. Minut vietiin sairaalaan Jyväskylään.

Tutkimusten jälkeen Elinaa vähän nuorempi lääkäri tuli pyytämään, että Elina tulisi keskustelemaan toiseen huoneeseen. Tilanne oli huono. Elinalla oli aivosyöpä. Hänet siirrettiin Kuopion yliopistolliseen sairaalaan ja leikattiin siellä, kun häistä oli kulunut tasan kaksi viikkoa.

Elinan aivokasvain on tyypiltään niin kutsuttu gliooma. Aivokasvaimet jaetaan niiden pahanlaatuisuuden mukaan neljään luokkaan eli gradukseen. Luokittelu kertoo kasvaimen kasvunopeudesta ja ennusteesta. Elinan tapauksessa gradus on 4. Pahanlaatuisinta lajia.

– Oli ihana juttu mennä uudestaan naimisiin, mutta heti, kun olimme alkaneet harjoitella uudelleen yhteiselämää, tuli näin raju homma. Toinen meistä kuolee ja vaihtaa asuinpaikan taivaaseen.  On niin surullista, että joudun luopumaan hyvästä miehestä. Tiedän, että Simppa pärjää, mutta hänen elämänsä on ihan erilaista sitten, kun olen kuollut, Elina miettii.

”En halua jäädä tönöttämään paikalleni”

Kolmekymppisten aikoinaan solmima avioliitto on ollut erilainen kuin nelikymppisten uudestaan aloittama. Jos sairaudessa on jotakin hyvää, Elinasta se liittyy siihen, että hän ja Simo ovat kasvaneet syövän varjossa uudelleen yhteen.

– Olemme molemmat olleet tarvitsevampia.

Elina kiittää puolisoaan siitä, miten hyvä tuki tämä on ollut sairauden aikana.

– Simppa on ihan mahtava, hän sanoo.

Elina kertoo, että aluksi oli toivoa, että sairaus etenisi hitaammin.

– Mutta Herramme on antanut minulle sellaisen lahjan, etten osaa ajatella kuin päivän kerrallaan. Olen kiitollinen siitä, mitä nyt on.

Elina sanoo, ettei ole toistaiseksi tuntenut vihaa sairastumisestaan.

– Surua olen kyllä tuntenut. Ärsyttää tämä homma! Olen sanonut Jumalalle, että ei sinulla sitten parempia ideoita ollut. Kyllä minua välillä itkettää.

Ennen joulua Elinalle tuli päänsärkyä. Hän oli kolme päivää sairaalassa.

– Todettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Elina siirtyi palliatiiviseen hoitoon eli saattohoitoon.

– Olin masentunut. Tuli sellainen tunne, että en jaksa tätä, eikä minulla ole enää mitään syytä elää. Mutta sitten mietin, että eihän tämä voi näin mennä! En halua jäädä tönöttämään paikalleni. Minulle on parasta, että minulla on jotakin ajateltavaa ja suunniteltavaa.

Elina ja Simppa olivat joulun alla järjestelleet kotiinsa konserttia, ja se pidettiinkin loppiaisena. Tupaan mahtui mukavasti väkeä.

– Sami Asp oli soittamassa ja meillä oli kahvikekkerit.

Elina toteaa, että koska hänellä ja Simpalla ei ole lapsia, heillä on ollut paljon aikaa ystävilleen ja näiden lapsille. Ja ystäviä heillä on paljon, ”siellä täällä”. Tampereella, Toholammilla, Jyväskylässä, Sallassa. Oman perheen jäsenet, ystävät Laukaan seudulla ja Simpan suku ja perhe ovat Elinalle tärkeitä.

Taannoin Elina soitti ystävilleen ja kertoi kuulumisia. Hän otti kerrallaan listalle kymmenen ihmisen ryhmän ja soitti näille. Sitten seuraavat kymmenen, kunnes hän oli puhunut

neljänkymmenen ystävän kanssa.

”Hiivun hiljaa”

Kun kysyn Elinalta, mistä hän toivoo, että hänet muistettaisiin, Elina sanoo ensin:

– Ykkösasia on, että olen saanut kasteen lahjan. Ja uskon lahjan.

Elina ei saa enää lähteä kotoa minnekään yksikseen, mutta on jaksanut käydä naisten raamattupiirissä ja puutyöpiirissä. Alkuvuodesta hän on korjannut vanhoja potkukelkkoja.

– Olen myös järjestänyt paperiasioita, tehnyt testamentin ja huolehtinut taloudellisista asioista. Olen sanonut ihmisille, että hoitakaa nämä paperiasiat ajoissa. Se on helpompaa terveenä ollessa, Elina huomauttaa.

Ajokorttia Elinalla ei ole ollut syöpädiagnoosin jälkeen. Onneksi sadan metrin päästä pääsee bussin kyytiin.

– Talo on vanha röskä. Siinäkin olisi remontoimista.

Viime kesänä Elina teki paljon polttopuita, ja hän on tänä talvena jatkanut samaa urakkaa. Aviomies sanookin, että on Elinan ansiota, että heillä on kotona lämmin.

– Olen kiitollinen siitä, että kuntoni on kohtalainen. Mietin aamuisin, mitkä yksi tai kaksi asiaa voin sinä päivänä tehdä. Levähdän välillä. Voin kävellä ja olen vielä elämässä kiinni. Tilanne muuttuu, jos joudun pyörätuoliin. Omat mahdollisuuteni kutistuvat, voi tulla kipua enkä pääse enää kotoa pois. Sitten hiivun hiljaa.

Elina kertoo, että Sallassa asuessaan hän teki kesä- ja talviretkiä sekä Suomen, Ruotsin että Norjan Lapissa.

– Noista vaelluksista minulla on ihania muistoja.  Ehdin tehdä kaikkea hienoa, ja olen siitä kiitollinen nyt, kun maailmani on supistunut.

Elina haluaisi kuolla kotona.

– Mutta se riippuu kunnostani ja lääkityksistä.

Paremmissa kekkereissä

Elina sanoo, ettei hänellä ole toistaiseksi ollut voimakasta kuolemanpelkoa. Hän on tuntenut olonsa turvalliseksi.

– Mutta voi se pelko tulla. En osaa kuvitella, mitä voi olla tulossa. En mieti kovin pitkälle. Joskus vain tunnin kerrallaan. En tiedä, onko tämä jokin väistöliike, Elina miettii.

– Herramme tietää aikataulun, ja siihen pitää suostua. Sitten kun Herramme ajattelee, että homma on valmis, vaihdan hiippakuntaa.

Elina haluaa tulla haudatuksi Laukaaseen, vaikka hänen sukunsa on Pohjanmaalla.

Ja hän toivoo, että eläisi kevääseen. Syyt ovat käytännölliset. Maan pitää ehtiä sulaa ensin.

– Laukaan kirkko on talvella pari kuukautta kiinni, ja silloin on liian kylmä pitää ulkona siunausta. Tykkään, että siunauksen jälkeen maa luodaan umpeen ja laitetaan kukat. Sitten vasta lähdetään syömään. Minulla on suunnitelmat valmiina, vaikka en itse pääsekään mukaan. Minulla on todennäköisesti silloin paremmat kekkerit, Elina tuumii.

– Minulla on tällaista hurttia huumoria, hän selittää.

Tämän jutun otsikkokin on Elinan ja Simpan hyväksymä ja heidän huumorintajuunsa sopiva.

Hautajaiset ovat edessä, ellei ihmettä tapahdu.

Elinan puolesta on rukoiltu paljon. Mutta ainakaan vielä Jumala ei ole häntä parantanut.

– Jumalalla on vieläkin mahdollisuus tehdä se, hän voi tehdä mitä vain.  Olen silti realisti. Nyt menen hiljalleen huonompaan kuntoon.

Elina uskoo, että hänen sairastumisensakin on suunniteltu osaksi hänen elämäntarinaansa. Pilkuntarkasti.

– Herralla on tässä joku juttu. Ehkä tulen joskus tietämään, mikä se on, ehkä en. En osaa ajatella, että jokin olisi mennyt väärin, koska sairastuin. Herramme on sen näin ajatellut. Ei tässä ole tapahtunut virhettä.

Artikkeli on julkaistu Sanansaattajan numerossa 3/2024.