Kahdeksantoista talvea Vallisaaressa

Irja Vähäsarja on helsinkiläinen saariston lapsi. Kolmen kilometrin päässä Kaivopuistosta merelle päin Suomenlinnan ja Santahaminan välissä nousevat Vallisaaren kalliorannat. Kapea kannas yhdistää sen itäiseen naapuriinsa Kuninkaansaareen. 1500-luvulla ensimmäisen kerran linnoitettu Vallisaari on tarjonnut suojaa Helsingille ja asuinpaikan pienelle joukolle ihmisiä aina 1990-luvulle saakka. Keväällä 2016 sotilassaari avasi ovensa siviileille ja säännöllinen vesibussiyhteys aloitettiin Kauppatorilta. Irja Vähäsarja on päässyt palaamaan pitkään eristyksissä olleelle kotisaarelleen muutamaan kertaan. Tänään hän nousee jälleen veneeseen.

– Olen asunut tuolla saarella kahdeksantoista vuotta, aina täysi-ikäiseksi saakka. Synnyin tehtaankadulla ja kävin koulua keskustassa, mutta asuimme saarella, joka oli täynnä sotilaita ja pommeja, Irja Vähäsarja kertoo ja osoittaa Suomenlinnan vieressä merestä nousevia Vallisaaren rantoja.

Vesibussi ohittaa Katajanokan ja suuntaa kurssinsa Lonnan ja Suomenlinnan väliin. Hieman veneen jäljessä kerrostalon kokoinen matkustajalaiva irtaantuu hitaasti laiturista.

– Kuljimme kouluun kesäisin vuoroveneellä ja talvisin jäitä myöten. Koulumatkaa oli noin viisi kilometriä. Meren jäädyttyä kuljimme ensin Vallisaaresta Suomenlinnaan ja sieltä sitten Helsinkiin. Suuria laivoja kulki toki silloinkin ja jäänmurtajat avasivat talvisin merijäähän leveitä väyliä. Avatun laivaväylän yli levitettiin lankuista tehty kapulasilta, jota myöten lapsetkin kulkivat kouluun, Vähäsarja muistelee.

Helsingin suunnasta lähestyttäessä Vallisaari näyttää viereiseen Suomenlinnaan verrattuna sangen erilaiselta. Suomenlinnaa hallitsevat muurit ja linnoitteet. Vallisaaren rantoja kiertävät tuuheat metsät.

– Vallisaarella on ollut aina suuri sotilas-strateginen merkitys. Se puolustaa hyvin Suomenlinnaa ja Helsinkiä. Isäni ja hänen veljensä tulivat töihin Vallisaareen vartijoiksi. Saari oli täynnä ammusvarastoja. Naapurissa Kuninkaansaaren puolella oli äärimmäisen salainen saksalaisten rakentama tutka-asema, Irja Vähäsarja kertoo.

Saarella ei eletty loistokasta elämää. Asukkaat olivat lähinnä sotilaita ja saarenvartijoita, jotka olivat kotoisin eri puolilta Suomea.

-Kaikki olivat köyhää porukkaa. Saaren vartijoita irtisanottiin aluksi paljon juoppouden takia. Sitten aloitettiin kiertävät vartiovuorot, jotka sitten myöhemmin vakiintuivat, kun töihin saatiin kunnollisempaa väkeä.

Ilmakuva Vallisaaresta vuodelta 1952. Taustalla Kuninkaansaari ja Santahamina. Kuva: Helsinkikuvia.fi

Salaisuuksien saari

Vesibussi kiinnittyy Vallisaaren pohjoisrannasta työntyvään betoniseen laituriin. Saman laiturin vierestä Irja Vähäsarjan serkun isä löydettiin 1929 vartiovuoronsa jälkeen hukkuneena.

-Siihen liittyy varmasti jotakin hämäräperäistä. Mies oli uimataitoinen. Joku kolkkasi hänet ja heitti veteen. Syyllistä ei koskaan löydetty, Irja pohtii ja jatkaa kohti punatiilistä taloa.

Laiturin välittömässä läheisyydessä kohoaa kolmikerroksinen tiilitalo. Alun perin valtion varoilla vuonna 1878 rakennettiin saarella asuneille luotseille talo. Luotsit olivat aiemmin asuneet puutaloissa saaren eteläosissa, mutta sotilaspäällystö oli määrännyt luotsien puutalot purettaviksi, sillä ne sijaitsivat liian lähellä suurta ruutikellaria. Vielä kerran suurelta räjähdysonnettomuudelta vältyttiin.

-Tämän talon B-rapun ylimmässä kerroksessa me asuimme. Seinänaapurinamme asui isäni veli. Meillä oli hieman tuolla pidemmällä sikoja, lampaita ja kani, sanoo Irja ja osoittaa nyt jo metsittynyttä polkua kohti saaren länsiosaa.

-Samassa rapussa asui myös mies, joka eräänä iltana toi Helsingistä asunnolleen naisen. Myöhemmin kuulimme, että hän oli tuona iltana ryöstänyt ja tappanut sen naisen. Aamulla sotilasvene tuli rantaan ja vei miehen pois. Hänestä ei sen koommin kuulunut.

Irja Vähäsarja viittoo kävelemään perässään hieman itään päin taittavaa hiekkatietä. Hiekkatie nousee sammaloituneen kallion viertä ja tuo kallio muistuttaa Irjaa koirasta. Naapurissa asui pelastusarmeijan toiminnassa mukana ollut Zaida. Zaidan koiralla oli kummallinen tapa, jota Irja on hämmästellyt pitkään vielä vanhoilla päivilläänkin.

-Sen koiran nimi oli Nalle. Ja Nalle ulvoi tuolla talon takana aukeavalla kalliolla aina, kun jotain pahaa oli tapahtumassa. Sitä sanottiin profeettakoiraksi. Se ulvoi myös eräänä päivänä ennen kuin jysähti.

Vallisaaren pamaus

Perjantaina yhdeksäs heinäkuuta 1937 päivä valkeni leutona. Zaidan Nalle-koira oli ulvonut edellisenä päivänä. Aamupäivällä hieman ennen kello yhtätoista saaren sotilasmestari Rikhard Antila keskusteli puhelimessa esimiehensä eversti Nikolai Weggen kanssa. Puhelu päättyi yhtäkkiä dramaattisiin sanoihin: ”nyt täällä tapahtuu kauheita, hälytys!”

– Joku oli käsitellyt panostushuoneessa varomattomasti ammusta, joka oli räjähtänyt. Ja siitä alkoi sitten valtava ketjureaktio, Irja kertoo.

Eräässä saaren panostushuoneessa käsiteltiin 78 kg painavia tykinlaukausten puolipanoksia. Edellisenä päivänä eversti Wegge ja insinöörieversti Huuri olivat ohjeistaneet, ettei valmiita tykinlaukauksia saa onnettomuusriskin tähden säilyttää työtiloissa, vaan ne on viipymättä siirrettävä ammusvarastoihin. Määräys oli luvattu toteuttaa seuraavana päivänä – liian myöhään.

– Räjähtely oli valtavaa. Ihmiset pakenivat minne pääsivät. Jotkut veneillä Suomenlinnaan ja Helsinkiin, toiset piiloutuivat rantakivien suojaan. Voimakkain räjähdys tapahtui, kun tuli saavutti varaston, jossa oli 12 tonnia syvyyspommeja. Saaren keskiosasta pyyhkiytyi laaja alue kokonaan pois. Kaksitoista ihmistä kuoli. Me olimme juuri tuolloin onneksi isämme vanhempien luona Perniössä, mutta muistelen, että räjähdys kuului sinne saakka, Irja kertoo.

Sotilasmestari Antila haavoittui räjähdyksessä päähän, mutta pääsi paikalta pois omin avuin ja hänet kuljetettiin sotilassairaalaan Helsinkiin. Puolentoista viikon päästä Antila palasi Vallisaareen. Antilan talo vaati perusteellisia korjaustöitä, sillä 152 mm ammus oli lentänyt varastosta miltei suoraan ylöspäin ja pudonnut sitten alas, aina katon läpi Antilan keittiöön ja räjähtänyt siellä. Kokonaan tuhoutuneiden rakennusten raunioita purettiin ja saaren jälleenrakennustyöt aloitettiin. Vähäsarjan koulutoverit, Antilan tyttäret Päivikki ja Pirkko pelastautuivat kaupunkiin.

-Onnettomuus kylvi koko saaren luonnon täyteen ammuksia ja erilaisia räjähteitä. Siksi saaren eteläosaan ei pääse tänäkään päivänä. Ei sinne kyllä saanut minunkaan nuoruudessani mennä. Tai ei olisi saanut, sillä kyllä me siellä salaa kävimme. Oli meillä joku syykin sinne mennä, marjaan ehkä, sanoo Irja ja hymyilee varovasti.

Ja niin alkoi sota

Juuri ensimmäisen luokkansa aloittanut Irja Vähäsarja asui Vallisaaressa sodan ajan. Pahimpien pommitusten ajaksi hänet vietiin asumaan isovanhempiensa luokse Perniöön. Sota katkaisi koulunkäynnin, mutta Irja sai jatkaa sitä Perniössä. Ajoittain hän asui myös äitinsä siskon luona.

– Helsingin pommitukset näkyivät Vallisaareen. Vaikka yksittäisiä pommeja putosi saareenkin, ei sitä koskaan suoraan pommitettu, Irja sanoo jatkaessaan matkaa historiallisissa maisemissa.

Ennen talvisotaa Vallisaaren kaikki puurakenteiset varastorakennukset oli tyhjennetty ja ammukset oli varastoitu luoliin. Osa asukkaista oli evakuoitu sisämaahan. Saaren vartijat jatkoivat kuitenkin työtään sotilaiden seurassa.

– Ei sitä sotaa sillä tavalla pelännyt. En ole pelännyt elämässäni muuta kuin hämähäkkejä. Sotaa vain seurasi ympärillä, Irja kertoo kävellessään edessä aukeavan Torpedolahden rantaa.

Sota muutti kuitenkin Vallisaarelaistenkin arkea. Pommikoneiden lähestyessä Helsinkiä saaren asukkaat vietiin luoliin suojaan.

– Vähän matkaa tästä tuonne metsään jos kulkisimme, niin siellä oli käytävän suuaukko, joka kohti pommisuojaan, jossa vietimme monia öitä. Nukuimme siellä kerrossängyissä. Kerran Helsingin pommitusten aikana putosin yläsängystä lattialle, Irja sanoo ja viittelöi kävelytieltä kohti metsän siimestä.

Joulu saaressa

Vallisaaressa ei ole koskaan ollut kirkkoa. Lähin kirkko sijaitsee naapurisaarella Suomenlinnassa. Irja ei muista, että Vallisaarelta olisi varsinaisille kirkkomatkoille koskaan lähdetty Suomenlinnaan, vaikka majakkakirkko onkin hänelle muuten läheinen paikka. Irja ja Antti vihittiin siellä avioliittoon vuonna 1955, mutta niin pitkällä historiassa emme vielä ole.

Helsingin eteläisen alueen seurakunnan työntekijät kävivät kerran kuussa pitämässä hartaushetkiä Vallisaarella. Irja Vähäsarja itsekin piti saarella pyhäkoulua lauluja kitaralla säestäen. Saarella asui kymmenisen lasta, joista melkein jokainen kävi pyhäkoulussa ja kerhoissa. Joulunaikaan kauniisti koristeltuun pyhäkouluun kokoontui lasten lisäksi myös aikuisia yhteislaulujen ja leikkien ääreen.

– Kodissamme kokoonnuimme joulupöytään kolmistaan oman perheeni kanssa. Söimme kasvattamaamme possua ja muita perinteisiä jouluruokia, kuten laatikoita.

Sotilaiden ja vartijoiden lisäksi saarella kiersi joulunaikaan myös punanuttuisia kulkijoita.

-Vähän vanhemmat lapset olivat pukeutuneet tontuiksi. He kiertelivät saarella, koputtivat oviin ja jakelivat paketoituja lahjoja. Minäkin taisin saada paketissa jonkin vanhan kirjan, Irja nauraa.

Kotisaari jää taakse

Jatkosodan päätyttyä Vallisaareen varastoitiin paljon valonarkaa materiaalia. Luoliin pakattiin piiloon aseita, ammuksia ja lakkautettujen suojeluskuntien materiaalia. Vallisaaren Asevarikko 10 nimettiin uudelleen Keskusvarikko 1:ksi. Pian kuitenkin huomattiin, etteivät edes Vallisaaren varastot voineet jäädä niille sijoilleen liittoutuneiden valvontakomission paineessa.

– Valvontakomissio aiheutti paljon huolta. Muistan, että varastoja tyhjennettiin aluksiin ja tavaraa rahdattiin ulommas Suomenlahdelle, missä ne upotettiin meren syvyyksiin. Sinne hävitettiin tonni kaupalla kaikenlaista, Irja kertoo, kun matka alkaa taittua saaren ympäri jo takaisin kohti pohjoisrannan laituria.

Saaren keskellä avautuu vielä kirkasvetinen lampi. Kesäaikaan se on ollut saarelaisten uimapaikka ja onpa sinne aikanaan rakennettu laituri ja hyppytornikin, jossa Irja muistaa lasten pitäneen uimahyppykilpailuja.

Sodan jälkeen Vallisaaren käyttötarkoitus muuttui. Uutena toimijana saareen saapui esimerkiksi puolustusvoimien Keskussääasema, joka siirrettiin Hämeenlinnasta Vallisaareen vuonna 1949. Sen toiminnasta vastasi kourallinen varusmiehiä.

Vallisaaren asukasmäärä väheni ja Irja Vähäsarjan vanhemmat muuttivat Suomenlinnaan ja Irja itse mantereelle Helsinkiin opiskelemaan vuonna 1954. Tänään hän on palannut kotisaarelleen neljännen kerran poismuuttonsa jälkeen. Tutulta betonilaiturilta vesibussiin kohti Helsinkiä nousee kaksi muistoihinsa matkannutta puolisoa. Matkan ylämäkiä ja alamäkiä on tänäänkin jakanut aviomies Antti Vähäsarja.

– En minä tiennyt Santahaminan sotilassaarella palvellessani, että tuleva puolisoni asui naapurisaarella. Me olemme olleet naimisissa 63 vuoden ajan. Se on jo jotakin se, Antti Vähäsarja sanoo ja tarttuu puolisonsa käsivarteen, kun vesibussin kylki koskettaa pehmeästi Helsingin Kauppatorin laituria.

Teksti julkaistu Talvikukkia 2017 -lehdessä.